Musta opaskirja oli painanut takin povitaskussa jo vuosia, sen sivut kuluneet ja pehmeiksi hieroutuneet siitä varmuudesta, jolla sitä kannettiin. Siinä oli ohjeet kaikkeen: miten aamuyö herätään, miten askel asetetaan ilman että lattialankku narahtaa, ja ennen kaikkea se, miten menneisyys piti lukea. Oikea menneisyys ei syntynyt siitä, että kaivettiin savea maasta tai tutkittiin rikkinäisiä saviruukkuja; se oli painettu valmiiksi mustalla musteella samoihin kansiin, joiden varjossa oli turvallista elää.
Hän seisoi varaston hämärässä, missä teollinen ilmanvaihto piti yllä tasaista, matalaa hyrinää. Puinen työpöytä oli täynnä pientä romua, muttereita ja kuivuneen öljyn tahroja, mutta hänen katseensa oli nauliutunut pöydän nurkassa olevaan lasipulloon. Se oli vanha apteekkipullo, jonka kaulassa oli kierteet ja pohjassa samentumaa.
Vieressä lojoi pala paperia, jolle toinen mies oli kirjoittanut tuomionsa: Tisleet tulivat vasta satoja vuosia myöhemmin. Kaikki muu on harhaa, koska kirjoissa ei niin sanota.
Hän tunsi kasvoillaan sen tutun, terävän veto-otteen. Se oli sama tunne, joka syntyi aina, kun joku puolusti omia kahleitaan niin tiukasti, että halusi kieltää senkin, minkä omat silmät näkivät. Miten helppoa olikaan sulkea koko antiikin maailma kirjahyllyyn, väittää että ihmiset eivät osanneet keittää nestettä tiiviissä astiassa ennen kuin siitä tuli virallinen dogma, ja uskoa, että maailma oli syntynyt tasan tarkkaan vain niiden rivien välistä, jotka kirkollinen tarkastaja oli hyväksynyt.
Hän otti pullon käteensä. Lasi oli viileä. Hän tiesi, että jossain kaukana Mesopotamian hiekoilla, tuhansia vuosia ennen kuin yhtäkään nykyistä kirjaa oli edes sidottu, joku oli tuijottanut savisen saviastian nokkaa, nähnyt höyryn tiivistyvän ja valuvan ohuena nauhana talteen. Ei siksi, että siitä olisi tehty teologinen oppi, vaan siksi, että elämä vaati öljyjä, lääkkeitä ja lääkettä kipuun.
Mutta järjestelmä ei halunnut työkaluja tai hikeä. Se halusi puhtaan lineaarisen tarinan, jossa kaikki tapahtuu oikealla vuosisadalla, oikean auktoriteetin luvalla.
Hän laski pullon takaisin pöydälle. Metallinen hyrinä ympärillä tuntui hetken voimakkaammalta, ikään kuin koneisto olisi yrittänyt peittää alleen sen hiljaisuuden, joka syntyi silloin, kun joku lakkasi pelkäämämästä sääntöjä. Sillä niin kauan kuin ihminen uskoi, että historia ja totuus olivat vain yhden opaskirjan varassa, hän piti itse itsensä kahlittuna.
Hän seisoi varaston hämärässä, missä teollinen ilmanvaihto piti yllä tasaista, matalaa hyrinää. Puinen työpöytä oli täynnä pientä romua, muttereita ja kuivuneen öljyn tahroja, mutta hänen katseensa oli nauliutunut pöydän nurkassa olevaan lasipulloon. Se oli vanha apteekkipullo, jonka kaulassa oli kierteet ja pohjassa samentumaa.
Vieressä lojoi pala paperia, jolle toinen mies oli kirjoittanut tuomionsa: Tisleet tulivat vasta satoja vuosia myöhemmin. Kaikki muu on harhaa, koska kirjoissa ei niin sanota.
Hän tunsi kasvoillaan sen tutun, terävän veto-otteen. Se oli sama tunne, joka syntyi aina, kun joku puolusti omia kahleitaan niin tiukasti, että halusi kieltää senkin, minkä omat silmät näkivät. Miten helppoa olikaan sulkea koko antiikin maailma kirjahyllyyn, väittää että ihmiset eivät osanneet keittää nestettä tiiviissä astiassa ennen kuin siitä tuli virallinen dogma, ja uskoa, että maailma oli syntynyt tasan tarkkaan vain niiden rivien välistä, jotka kirkollinen tarkastaja oli hyväksynyt.
Hän otti pullon käteensä. Lasi oli viileä. Hän tiesi, että jossain kaukana Mesopotamian hiekoilla, tuhansia vuosia ennen kuin yhtäkään nykyistä kirjaa oli edes sidottu, joku oli tuijottanut savisen saviastian nokkaa, nähnyt höyryn tiivistyvän ja valuvan ohuena nauhana talteen. Ei siksi, että siitä olisi tehty teologinen oppi, vaan siksi, että elämä vaati öljyjä, lääkkeitä ja lääkettä kipuun.
Mutta järjestelmä ei halunnut työkaluja tai hikeä. Se halusi puhtaan lineaarisen tarinan, jossa kaikki tapahtuu oikealla vuosisadalla, oikean auktoriteetin luvalla.
Hän laski pullon takaisin pöydälle. Metallinen hyrinä ympärillä tuntui hetken voimakkaammalta, ikään kuin koneisto olisi yrittänyt peittää alleen sen hiljaisuuden, joka syntyi silloin, kun joku lakkasi pelkäämämästä sääntöjä. Sillä niin kauan kuin ihminen uskoi, että historia ja totuus olivat vain yhden opaskirjan varassa, hän piti itse itsensä kahlittuna.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.