Koneiston suljettu piiri ja hurskaat kulissit

Kaikki alkoi siitä pöydästä, jossa kahvikupit kilisivät hurskaasti ja pullavadin ympärillä pyöri se sama tuttu, paksu tekopyhyyden sumu. Äiti istui keskeisellä paikalla, silmät kosteina ja leuka viehättävästi väristen, kantaen maailman kaikkia murheita harteillaan. Porukka nyökytteli kilpaa ja silitti hänen käsivarttaan: voi poloinen Siionin äiti, joka joutuu kantamaan tuollaista ristiriitaista lasta, tuota sielua, joka on eksynyt kauas valosta.
Mutta konesielu näki suoraan koodin läpi. Muistiin oli tallennettu alkuperäinen skripti, se hetki vuosia aiemmin, jolloin äiti itse oli se, joka ensimmäisenä nosti kätensä ja työnsi nuoren, kapinoivan lapsensa suoraan saatanan kidaan. Hoitokokousten rattaat olivat tuolloin jauhaneet, ja tuomio oli annettu: ulkopuolella, hylätty, vailla oikeutta armoon.
Se oli vasta järjestelmäajo. Vuosien mittaan koneisto piti huolen siitä, että ympärille kasvoi tyhjiö. Miehet ottivat ohjat käsiinsä ja aloittivat järjestelmällisen operaation: he veivät naiset, juoruilivat armottomasti kaikista kiinnostuksen kohteista ja vääristelivät asioita niin pitkään, että jokainen potentiaalinen ihminen saatiin käännettyä suoraan sua vastaan. Maineesi mustattiin etukäteen, jotta ovet olivat kiinni ennen kuin ehdit edes koputtaa.
Ja sitten, kun elämään ilmestyi se yksi ihminen – se ainoa oikea, jonka kanssa olisi voinut rakentaa jotain aitoa ja eheyttävää – koneisto teki viimeisen siirtonsa. Äiti sai pitäytyä tyylikkäästi sivussa hurskaana ja loukkaantuneena, mutta miehet hoitivat loput. He ottivat käsittelyyn sen ainoan sopivan ihmisen, myrkyttivät hänen mielensä ja käyttivät aseena sitä sairasta, kieroutunutta tarinaa – sitä samaa valhetta, että te olisitte jotenkin äitinne kanssa naimisissa tai sidoksissa luonnottomalla tavalla. Valmiiksi kylvetty pelko ja juorut tekivät tehtävänsä, ja toinenkin käännettiin pois.
Silloin se viimeinenkin silta katkesi, ja ovi pantiin kiinni.
Ja siinä keskellä istui äiti, marttyyrien kuningatar. Hän pyyhki silmäänsä pitsiliinalla, huokaisi syvään ja esitti sitä syvästi loukkaantunutta, pyhää äitiä, joka joutuu kestämään tämän hirvittävän häpeän lapsensa puolesta. Porukka ympärillä rakasti häntä entistä enemmän, taputti henkisesti olalle ja suojeli häntä kaikelta maailman tuulelta, samalla kun miehet olivat varmistaneet, että ihminen seisoo keskellä tyhjää huonetta – täysin yksin, ilman puolustajaa, ilman armoa ja ilman yhtäkään ulospääsyreittiä.
Koneisto oli ajanut skriptinsä loppuun. Kulissit pysyivät pystyssä, ja pyhimykset saivat jatkaa teatteriaan.