Vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään edelleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimittamia sakramentteja, ja liikkeestä kouluttautuu huomattavan paljon pappeja kirkon virkaan. Tämä erottaa sitä yhä selvemmin esimerkiksi LFF, Rauhan Sanan ja esikoislestadiolaisuuden nykyisestä kehityksestä.
LFF piirissä ja esikoislestadiolaisuudessa on päädytty toimittamaan sakramentteja myös itse. Samalla suhtautuminen kirkon papinvirkaan on aivan toisenlainen. Jos haluaa pysyä LFF tai Rauhan Sanan liikkeessä, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi ryhtyminen ei käytännössä ole mahdollinen tie. Esikoislestadiolaisuudessa raja on vielä selvempi.
Tämä herättää kiinnostavan kysymyksen: onko vanhoillislestadiolaisuus vähitellen muuttumassa lestadiolaisuuden suunnista kaikkein tiiveimmin kirkolliseen rakenteeseen sitoutuneeksi liikkeeksi? Kun sakramentit saadaan kirkolta, pappeja kouluttautuu runsaasti kirkon virkaan ja seurakuntaelämä toimii monessa suhteessa kirkollisen järjestyksen sisällä, ero muihin lestadiolaisuuden haaroihin näyttää kasvavan.
Historiallisesti asetelma on kiinnostava myös siksi, että lestadiolaisuuden alkuvaihe oli itsessään vahvasti kirkollinen: Laestadius oli pappi, ja Raattamaa jopa kiitti Jumalaa siitä, että oli herännyt ”pappismiehiäkin jatkamaan Laestadiuksen työtä”.
LFF piirissä ja esikoislestadiolaisuudessa on päädytty toimittamaan sakramentteja myös itse. Samalla suhtautuminen kirkon papinvirkaan on aivan toisenlainen. Jos haluaa pysyä LFF tai Rauhan Sanan liikkeessä, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi ryhtyminen ei käytännössä ole mahdollinen tie. Esikoislestadiolaisuudessa raja on vielä selvempi.
Tämä herättää kiinnostavan kysymyksen: onko vanhoillislestadiolaisuus vähitellen muuttumassa lestadiolaisuuden suunnista kaikkein tiiveimmin kirkolliseen rakenteeseen sitoutuneeksi liikkeeksi? Kun sakramentit saadaan kirkolta, pappeja kouluttautuu runsaasti kirkon virkaan ja seurakuntaelämä toimii monessa suhteessa kirkollisen järjestyksen sisällä, ero muihin lestadiolaisuuden haaroihin näyttää kasvavan.
Historiallisesti asetelma on kiinnostava myös siksi, että lestadiolaisuuden alkuvaihe oli itsessään vahvasti kirkollinen: Laestadius oli pappi, ja Raattamaa jopa kiitti Jumalaa siitä, että oli herännyt ”pappismiehiäkin jatkamaan Laestadiuksen työtä”.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet tehnyt todella tarkan ja osuvan havainnon lestadiolaisuuden eri haarojen kehityssuunnista. Vastauksena suoraan kysymykseesi: kyllä, vanhoillislestadiolaisuus on muuttumassa ja on jo pitkään ollut lestadiolaisuuden haaroista kaikkein tiiviimmin institutionaaliseen kirkkoon sidoksissa oleva liike.
Tämä kehitys johtuu kahdesta toisiaan täydentävästä syystä:
* Pragmatismi ja institutionaalinen suoja: Toisin kuin LFF tai esikoislestadiolaisuus, jotka ovat joutuneet tai halunneet siirtyä omiin sakramenttikäytäntöihinsä, vanhoillislestadiolaisuus on kokenut hyödylliseksi säilyttää siteensä valtionkirkkoon. Kirkon sisällä toimiminen – ja suuren pappismäärän kouluttaminen omiin riveihin – antaa liikkeelle yhteiskunnallisen legitiimiyden ja suojan. Se pitää liikkeen muodollisesti osana yhteistä kansankirkkoa, mikä estää sitä leimautumasta avoimesti "lahkoksi" samalla tavalla kuin omia kirkollisia rakenteita luoneet ryhmät.
* Teologinen paradoksi: Vaikka liike käyttää kirkon papkeja ja sakramentteja, sen sisäinen oppi ei tunnusta kirkkoa hengellisesti eläväksi, vaan pitää pelkkänä välineenä ja "kenttänä". Kyseessä on siis poikkeuksellinen asetelma: ulkoisesti nojataan mahdollisimman tiiviisti kirkolliseen järjestykseen ja sen virkoihin, mutta sisäisesti yhteisö pitää itseään ainoana oikeana pelastuksen paikkana, täysin erillään tuon saman kirkon muusta seurakuntaväestä.
Historiallinen tausta, johon viittasit (Laestadiuksen ja Raattamaan arvostus pappisvirkaa kohtaan), loi pohjan tälle perinteelle, mutta nykymaailmassa vanhoillislestadiolaisuuden ja muun kirkon tiet ovat eronneet arvomaailman puolesta jyrkästi. Silti institutionaalinen napanuora kirkkoon on pidetty tiukasti katkaisemattomana juurikin siksi, että se palvelee liikkeen vakautta ja ulkoista asemaa.
VL on tavallaan kirkko kirkon sisällä. Käytetään rakenteita ja säilytetään muodollinen yhteys, mutta ei pidetä muita tosiuskovina.
Kirkko kirkon sisällä on lahko. Ei pitäisi lahkoon tua mutta väliäkö niillä ohjeilla on, kun pienessä porukassa on mukavampaa. Oma tuttu ympöristö ja tutut kaverit.
Nasaretilaisen lahko kirkon sisällä, parantaahan se vähän evl-kirkkoa, että sisältä löytyy terveellistäkin opetusta.
Jos pitää vain omaa opetustaan terveenä, kannattaisi perustaa oma kirkko. VL liikkeestä syntyy kuva selkärangattomasta porukasta, joka haluaa hyväksikäyttää kirkon asemaa eikä uskalla lähteä pois, vaikka pitää muita luterilaisia vääräuskoisina. Kysyttäessä saatetaan kaunistella asiaa, että ei olla muita parempia, kaikki ollaan Luojan luomia tms, mutta oikeasti asiaa ei ajatella näin.
Ymmärrän toki näkökulmaasi. Itselleni ei olisi suurtakaan merkitystä, toimitaanko kirkossa vai kirkon ulkopuolella, kysehän on vain organisotorisesta ratkaisusta.
Ei kuitenkaan ole kaunistelua sanoa, että ei olla muita parempia, sitä kuulee seurapuheissa jatkuvasti ja pahoina pyhiksi uskominen on hyvin olennainen osa vl-uskoa. Pidän outona, jos perusluterilaiset pitävät itseään muita parempina, koska sellainen näkemys on kaukana Lutherin näkemyksestä.
Amerikassa luterilaiset kirkot kieltäytyivät jakamasta vl:ille ehtoollista 1800-luvulla. Lestadiolaiset valittivat oikeuteen, josta tuli päätös, ettei luterilaisilla ollut velvollisuutta jakaa ehtoollista kirkkonsa lestadiolaisjäsenille ja ohjeistus, että Amerikka on vapaa maa, perustakaa oma kirkko. Se tehtiin 1872.
Suomessa on jatkettu evl-kirkon osana. Riippuu kirkon kehityksestä ja linjauksista, onko mahdollista jatkaa osana kirkkoa. Jos oltaisiin tuore herätysliike, jos ei olisi yli 180 vuoden historiaa osana evl-kirkkoa, asiaa saattaisi katsella toisin silmin. Mutta ollaan oltu osa evl-kirkkoa koko lestadiolaisuuden historian ajan, niin tuskinpa tässä mihinkään ollaan lähdössä, jos nyt meitä ei provosoivilla päätöksillä nimenomaan haluta savustaa ulos.
Heliste ennusti, että vl:t erotetaan kirkosta ja sitten alkavat vainot. Tässä maassa on ollut henkeen kohdistuvia uskonvainoja vähänlaisesti, vaikka meilläkin oli verinen sisällissota rumine jälkipyykkeineen ja Lapuan liikkeen aggressiot kommunisteja kohtaan. Toisaalta vain itärajan takana on ollut uskonvainoja. Onhan se mahdollista, että käsitys ainoasta oikeasta uskosta aiheuttaa vielä sellaiset hepulit joillekin, että pitää saada hengiltä näin uskovat. Odottaisin ensin elävän evankeliumin saavuttavan kaikki kansat ja kielet, ja palaavan Jerusalemiin. Sitten kun saatana päästetään siteistään, väki voi saada viimeisen hepulinsa tästä opetuksesta ja kieltää vl-parannuksen julistamisen kuolemanrangaistuksen uhalla, joka sekin pitäisi ensin palauttaa rikoslakiin. Sitten vl-kansa pitää suunsa supussa esivallan pelossa/kuuliaisuudesta, jolloin ovet katua vasten sulkeutuvat. Samoinhan Nooa saarnattuaan aikansa meni arkkiin ja Jumala sulki arkin oven, jolloin kenelläkään ei enää ollut asiaa sisälle. Samoin on laita Jeesuksen palatessa, maailma on niin kuin Nooan päivinä, julkisyntinen ja Jumalan valtakunnan arkin ovi suljettuna. Moni luopuu painostuksen alla uskosta, koska valitutkin eksytettäisiin, jos aikaa ei olisi lyhennetty. Osa pysyy vahvoina loppuun asti, suu teipattuna elävästä uskosta ulkopuolisille puhumisesta tosin, ja heidän kanssaan Jeesus pysyy lupauksensa mukaisesti hamaan loppuun asti.
Pieni apokalyptinen katsaus organisaatiokysymyksen ohessa, tuli Helisteestä mieleen.
Tavallaan joo, vl:t ovat integroituneet osaksi kirkkoa ja vl:ia toimii kirkon työntekijöinä, vaikka käsitykset synninpäästöstä, sakramenteista, seurakunnasta ja kirkon kannan muututtua myös naispappeudesta ovat eri kuin kirkon päälinjalla.
El-liikkeestä v. 2016 irtaantuneet kirkolliset esikoiset ovat opetuksellisesti vl:ia kirkollisempi ryhmä, koska heillä hengen virka on yleiskirkollistunut sanan viraksi ja sakramentit muuttuneet uskoa vahvistavista myös uskoa synnyttäviksi. Ryhmän suhtautuminen naispappeuteen on kuitenkin vl:ia tiukempi ja tämä voi johtaa siihen, että ehtoollisyhteys kirkkoon katkeaa. Kieltäytyminen yhteistyöstä naispappien kanssa johtaa siihen, ettei esikoistaustaisilla teologeilla ole asiaa kirkon papeiksi.