Oulun Passat-Siionin Kärventynyt Hurskaus

Syksyinen Oulu tuoksui märältä asfaltilta, pakokaasulta ja siltä erityiseltä, näkymättömältä moraalipanssarilta, joka tuntui laskeutuvan koko kaupungin ylle aina kun lestadiolaisten suviseuraviikot tai joku isompi siioninkokous oli lähestymässä.
Mika seisoi limingantullin Lidlin parkkipaikalla ja tuijotti edessään parkkeerattua mustaa, uudehkoa Volkswagen Passat -farmaria. Auton takaikkunaan oli teipattu iso, valkoinen tarra, jossa luki vaatimattomasti Jeesus on tie. Sen alapuolella oli kolme muuta autoa, jotka olivat täsmälleen samanlaisia: mustia farmareita, tummennetut ikkunat, takakontit täynä vaunua ja turvaistuinta siihen malliin, että orastavasta väestökadosta ei Oulun korkeudella tarvinnut kenenkään kantaa huolta.
Mika kaivoi taskustaan tupakan, sytytti sen ja pudisti päätään. Oulussa ei voinut mennä torille kahville ilman, että tunsit olevasi jonkin sortin hengellisen tarkkailun kohteena.
Oulun lestadiolaisuus oli oma ekosysteeminsä. Se oli maailma, jossa naapurin auton rengaskoko ja vaimon hameenhelman pituus olivat julkisen moralismin ja salaisen kyttäämisen mittareita, mutta jossa veronkierto, pimeät remontit ja firmojen väliset alv-kikkailut hoidettiin saumattomasti porukalla sunnuntaiseurojen jälkeen kahvipöydässä. Syntiä oli, kunhan se tehtiin harmaassa puvussa ja körttipuvun napit kiinni. Televisiota ei katsottu, ellei kyseessä ollut Ylen luontoilta tai puheenjohtajan vaalitentti, ja nettiä käytettiin vain synnin torjumiseen – tai sitten Suomi24:n herjaamiseen nimimerkkien takaa, kun oma hurskaus alkoi ahdistaa.
Mika käveli kohti keskustaa, ohi Oulun tuomiokirkon. Puistossa vastaan tuli perhe: isä, äiti ja kuusi lasta rivissä kuin sotilasparaatissa. Äidillä oli yllään se pakollinen kukikas, pitkä trikoomekko, joka sai hänet näyttämään siltä kuin olisi niellyt luudan, ja isällä ilme, joka kertoi, että elämä oli pelkkää synnintuntoa, velanlyhennystä ja oikeassa olemista. He katsoivat Mikaa sellaista katsetta, jolla katsotaan suoraan helvetin tuliseen järveen matkalla olevaa syntistä polkua kulkevaa. Katseessa ei ollut vihaa, vaan jotain paljon pahempaa: sääliä ja oman erinomaisuuden myrkyllistä varmuutta.
– Jumalan terve, Mika mutisi itsekseen tyhjälle katupätkälle ja sylkäisi maahan.
Hän muisti hyvin lapsuutensa Oulussa. Aina sama rumba. Koulussa ei saanut mennä diskosaliin, ei tanssia, ei pelata korttia, koska korttipakan neljä kuningasta ja ässää olivat suoraan paholaisen keksimiä korttelikokouksen työkaluja. Mutta samat veljet, jotka saarnasivat viattomuudesta ja koruttomuudesta, ajoivat pihoihinsa joka toinen vuosi uusilla saksalaisilla farmareilla, joiden rahoitus oli revitty siitä, että alihankintatyömailla teetettiin hommia ilman lisiä ja eläkemaksuja. Taivaan portit kyllä aukesivat, kunhan tilikirjan loppusumma oli tarpeeksi vahva ja muisti antaa siionin veljille tarvittavan synninpäästön ennen tilinpäätöstä.
Mika istahti Rotuaarin penkille ja puhalsi savun ilmaan. Oulu oli kaunis kaupunki, kun siltä otti pois sen tekopyhyyden verhon. Meri tuoksui tuoreelta, ja syksy teki tuloaan.
– Katsokaa nyt tuotakin, Mika ajatteli katsellessaan ohikävelevää pukumiestä, joka vilkuili salaa puhelimestaan jotain sellaista, mitä seurakunnan puhujaveli ei olisi ikinä hyväksynyt.
Oulun lestadiolaisuus ei kaatuisi maailman mahtiin tai mihinkään ulkopuoliseen viholliseen. Se tulisi tukehtumaan omaan limsaansa ja siihen valtavaan, turvonneeseen teeskentelyyn, jossa luullaan olevansa ainoat valon kantajat maailmassa, vaikka käytännössä pyöritetään maailman isointa uskonnollista yritys- ja valvontakoneistoa – ja unohdetaan koko Kristus sen matkan varrella.