Yksi Pelti Ja Koko Paska Kasaan

Kello oli tasan kolme yöllä, ja Oulun hautausmaan laidalla tuuli repi syyskuun viimeisiä lehtiä maasta niin, että asfaltti rapisi.
Mika seisoi auton vieressä, tuijotti moottoritilan mustaan aukkoon ja tajusi hetkessä kaiken olevan lopullisesti pielessä. Oikeastaan se ei ollut mikään pieni vika. Vaihdelaatikko oli leikannut kiinni kesken ajon, ja sen lisäksi hänellä oli taskussaan kaksi litraa kaupan omenamehua, läpimärät hanskat ja aivan täydellinen varmuus siitä, että koko maailma oli tullut kollektiivisesti järjestään poispäin.
– Ei perkele, Mika sanoi ääneen tyhjälle yötaivaalle.
Hän oli juuri yrittänyt soittaa kolmelle eri ihmiselle, jotka kaikki olivat joko estyneitä, nukkuivat tai olivat ilmoittaneet jo vuosia sitten, etteivät halunneet kuulla enää sanaakaan Mikan salaisista projekteista. Viimeisin puhelu oli päättynyt siihen, että automaattinen englanninkielinen nauha oli ilmoittanut tilaajan numeron olevan tilapäisesti poissa käytöstä.
Mika istahti auton lokasuojalle, veti pipot syvemmälle korvilleen ja kaivoi taskustaan tupakkapaketin. Tyhjä. Ei edes purua pohjalla.
Tilanne oli siitä hieno, että se oli täydellisen toivoton. Oulu nukkui ympärillä harmaana ja valottomana möykynä, kaukana kaikesta järkevästä avusta, ja auto makasi siinä kuin jättimäinen metallinen hauta. Kukaan ei tulisi auttamaan, kukaan ei toisi lämmintä kahvia eikä kukaan sanoisi, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Ja siinä epätoivon, väsymyksen ja puhtaan vitutuksen risteyksessä tapahtui jotain kummallista. Mika alkoi nauraa.
Se alkoi pienenä tuhahduksena nenän kautta, muuttui yskäiseksi hytinäksi ja purkautui lopulta sellaiseksi älyttömäksi, vedet silmissä roiskuvaksi nauruksi, joka kaikui tyhjällä parkkipaikalla kuin suoraan mielisairaalan pihasta.
Mitä helvettiä hän oikeastaan odotti? Että joku taivaallinen hinaaja ilmestyisi kulman takaa ja korjaisi kaiken? Että ihmiset lakkaisivat olemasta tyhmiä tai että elämä alkaisi yhtäkkiä noudattaa jotain fiksua käsikirjoitusta? Ei helvetissä. Koko homma oli alusta asti ollut pelkkää kaaosta, jossa vedettiin suorilla mutkilla kohti seinää, ja ainoa järkevä teko oli myöntää se suoraan.
Mika nousi ylös, potkaisi auton eturengasta sen verran kevyesti, ettei varvas mennyt poikki, ja pyyhki silmäkulmansa.
– No niin, hän mutisi itsekseen ja lähti kävelemään kohti kaupunginivaloja, märkä hiekka litisten kenkien alla. – Katsotaan sitten, kuinka pitkälle tässä päästään ilman yhtäkään toimivaa pyörää.