Väliaikainen Vika Maailmankaikkeudessa

Kello oli neljä aamuyöllä, eikä missään ollut mitään järkeä.
Mika istui keittiönpöydän ääressä, tuijotti tyhjää seinää ja kuunteli, kuinka Oulun yössä joku huusi kurkkunsa pohjalta jotain täysin epämääräistä. Pihalta kuului auton oven pamahdus ja sen jälkeen se tuttu, viiltävä hiljaisuus, joka laskeutui aina silloin, kun tajusi olevansa aivan yksin keskellä pohjoista tyhjyyttä.
Kaikki oli taas kerran aivan satasella päin helvettiä.
Auton vaihdelaatikko oli paskana, taskussa ei ollut rahaa, ja päässä pyöri se iänikuinen, saatanallinen sekamelska. Paperilla ja virallisissa kirkonkirjoissa nimi oli siististi suomalainen Petäjä tai Joki-Luomala, jotain helvetin hämäläistä tai pohjalaista puuta ja jokea, jotka eivät herättäneet missään muussa kuin tuulessa pienen värähdyksen. Kirkonkirjat olivat täynnä torppia, perunoita ja harmaata maaseutua.
Mutta todellisuudessa siellä isän äitin haarassa kyti se salainen, synkkä venäläinen upseerisuku. Jostain Pietarin marmorisaleista ja tsaarin ajan rykmenteistä oli raahautunut se perintö, joka vaati ryhtiä, karttoja ja suoria linjoja keskelle tätä suomalaista suohautausta. Ja sen saman pään sisällä mylläsivät äidin puolen savolaiset mullanmurut, se kiero ja piittaamaton virne, joka nauroi kaikelle mahtailulle.
Ja kun siihen yhdisti sen aidoimman mahdollisen suomalaisen perusominaisuuden – sen puhtaan, harmaan ja raa'an persereikäisyyden, joka katseli naapuria aina sellaisella ilkeällä ja kateellisella silmällä toivoen, että siltä katkeaisi jalat – niin lopputulos oli ihminen, joka ei ollut kotoisin mistään.
Ei Venäjältä, ei Savosta, ei Oulusta eikä mistään muustakaan helvetin kolkasta. Pelkkä väliaikainen vika maailmankaikkeudessa.
Mika kaivoi tupakka-askista viimeisen ruttaantuneen tupakan, sai sen syttymään kolmannella yrityksellä ja veti savua keuhkoihinsa.
– Voi vittu, Mika sanoi hiljaa keittiön pimeyteen, tuijotti savukiehkuraa, joka katosi katon rajaan, ja päätti, että aamulla ei herätä yhtään sen fiksumpana.