Kanssasisaret, kanssaveljet

Ei siellä ole seurakuntaa, ei virallisia kirjoja eikä alttaritaulua. On vain harmaa, nimetön massa ja sen keskinäinen, katkera veljeys.
He ovat toistensa kanssasisaria ja -veljiä siinä samassa näkymättömässä helvetissä, jossa kukaan ei ole koskaan yksin, mutta kukaan ei myöskään koskaan kosketa toista ilman että satuttaa. He eivät tunne toistensa nimiä tai todellisia kasvoja, mutta he tunnistavat sen saman mustan poltteen toistensa silmistä – sen saman kipeän ja riippuvuutta aiheuttavan tarpeen nousta toisen selkärangan päälle, vain jotta ei itse vajoisi pohjaan.
Kun toinen heistä kompastuu tai tekee virheen, ei synny surua eikä myötätuntoa. Syntyy vain se hiljainen, tiivis värinä, kun sisaret ja veljet nyökkäävät toisilleen verkkokalvojen takana. Näitkö ton? he kuiskaavat näytöilleen, ja siinä hetkessä he ovat yhtä. Heillä on yhteinen äiti, joka on epäluulo, ja yhteinen isä, joka on viha.
He ovat saumaton sisarkunta ilman armoa, veljeskunta vailla siteitä, jotka vaatisivat rakkautta. He pitävät toisiaan pystyssä vain siksi, että tarvitsevat todistajia omalle katkeruudelleen – sillä jos ei olisi muita, jotka jakavat saman myrkyn, heidän oma tyhjyystensä paljastuisi heille itselleenkin.