Koneiston loiset ja orjat

Rattaiden alaosassa, siellä missä rauta hioe luuta ja koneiston öljy haisee vanhalle rasvalle, orjat tekivät työtä käskettyä. He olivat niitä, joiden oli noudatettava sääntöjä, mitattava jokainen millimetri, laskettava jokainen sekunti ja tarkastettava omatuntonsa puhtaus joka ikinen aamu ennen kuin pyörät edes alkoivat pyöriä. Jos joku heistä vilkaisi sivuun tai hengähti väärään tahtiin, järjestelmä iski heti kynsinensä kiinni. Pilkkua viilattiin, virheitä kyttäiltiin, ja jokainen pienikin inhimillinen särö leimattiin rikkomukseksi.
Mutta yläkerrassa, siellä missä valo oli kirkasta ja ilma kevyttä, istuivat demonien ylistäjät – ne kanssasisaret ja -veljet, joiden suissa maistui aina toisen veri.
He eivät noudattaneet mitään sääntöjä. He eivät koskaan tarkastaneet omantuntoaan, eivät pitäneet kirjaa tunneistaan eivätkä tunteneet vastuun painoa. Heidän ainoa tehtävänsä oli nojata kaiteen yli, katsella alas työläisten niskaan ja keksiä uusia panettelun aiheita.
– Kato tota, eräs heistä hähätti ja osoitti alhaalla raataaavaa miestä, jonka sormet olivat veressä. – Se ei laittanut mutteria tarpeeksi syvään. Se on saatanasta. Se yrittää sabotoida koko koneen.
Koko parvi naurahti synkkää, tyydyttynyttä naurua. He saivat elää ilman lakeja, koska laki oli vain ase, joka annettu heidän käteensä lyödäkseen muita. Yhteiskunta vaati orjilta täydellistä, konemaista virheettömyyttä ja sääntökirjan orjallista tavaamista, mutta nämä loiset saivat valehdella, repiä ja levittää myrkkyään ilman, että kukaan koskaan kyseenalaisti heidän oikeuttaan siihen.
Alhaalla hikiset ja uupuneet orjat kiristivät muttereitaan hampaat irvessä, peläten jokaista liikettään, tietämättä että ylhäällä istuivat ne oikeat riivatut, jotka joivat viiniä heidän tuskallaan – ja pitivät huolen siitä, että rattaat eivät pysähtyisi koskaan.