Luurangot kuutamolla

Iltaisin, kun pimeys laski suolle ja valot syttyivät pitkin kylän raitteja, ne alkoivat kuulua. Pitkä, matala ja nälkäinen ulvonta, joka ei tullut metsästä, vaan niistä mukavista omakotitaloista ja siisteistä pihoista, joissa asuivat ne maailman viisaat, epäuskoiset ihmiset.
He olivat kuin lauma rääkyviä, nälkäisiä rakkikoiria, jotka olivat haistaneet verta. Niiden turkit olivat siistit ja puheet hienoja, mutta hampaat olivat pitkät ja terävät, ja katseessa paloi se sama sairaalloinen vimma. Ne pelkäsivät lestadiolaisia – ne pelkäsivät sitä hiljaista, outoa muuria, jota eivät voineet murtaa, ja siksi niiden viha oli sitäkin raaempaa. Heti, jos joku nuori tai lapsi repesi irti laumasta, jos joku lankesi pois uskosta ja jäi yksin maailman jalkoihin, rakkikoirat hyökkäsivät.
Se ei ollut pelastamista. Se oli tekosyy. Ne repivät sen lapsen keskelleen, eivät siksi, että niillä olisi ollut ikävä tai hätä, vaan siksi, että ne saivat vihdoinkin yhden lestan käsiinsä. Ne halusivat kaluta sen ihmisen luurangoksi, palas palalta, pilkkaamalla ja repimillä niin kauan, että jäljellä ei ollut muuta kuin valkoiset luut ja tyhjä hiekka.
Ja siinä oli tämän maailman hirvittävin teatteri.
Kun lapsi itki yksinään pakkasessa, kun maailma polki hänet jalkoihin ja epäuskoisten lauma repi häntä ilmassa kuin raadonsyöjät, oma yhteisö siellä rajan takana ei tullut pelastamaan. Vanhemmat ja saattajat katsoivat vierestä, pudistivat päätään ja siunasivat hiljaa mielessään. He uhrasivat sen lapsukaisen mielellään – antoivat pedoille sen, mikä oli heidän ovestaan kadonnut – jotta saisivat itse olla rauhassa, pitää pintansa ja jatkaa omaa hurskasta kulkuaan ilman, että koneiston rattaisiin tuli säröä.
Lapsi maksoi hinnan kaikkien puolesta. Epäuskoiset saivat lihaa hampaittensa väliin ja luut kaluttavikseen, ja oma lauma sai jatkaa teeskentelyään, että kaikki oli hyvin. Pimeässä yössä ulvonta jatkui, ja luurangot valkenivat yksi kerrallaan kylmällä maalla.