Petojen raunio

Siellä se seisoi mäennyppylällä ja katsoi alas laaksoon, turvallisella etäisyydellä siitä kaikesta. Se oli heidän kultainen vasikkansa, se heidän jumaloimansa maallinen rakkautensa ja yhteinen nautintojensa kohde – se sama armoton peto, joka oli vuosikaudet vaatinut uhrikseen uskovaisia, huutanut laumalleen lisää lihaa ja heittänyt kylmän rauhallisesti jokaisen särkyneen ihmisen niille nälkäisille rakkikoirille revittäväksi.
Nyt se seisoi siellä silkkivaatteissaan, hymy yhä puolittain kasvoillaan, ja tuijotti, kun sen oma valtakunta romahti.
Taivaalta pudonneet atomipommit eivät kysyneet pitkiä puheita. Silmänräpäyksessä se kiiltävä, moderni kaupunki – se sama paikka, jossa epäuskoisten hieno väki oli ratsastanut ylemmyydentunnollaan – muuttui yhtenäiseksi, valtavaksi rovioksi.
Petomainen rakkaus katsoi vierestä, kun sen omat palvojat, ne samat hurskastelevat hännystelijät ja pilkkaajat, paloivat elävältä kaduilleen. Se näki, kuinka liekit nielaisivat ne ihmiset, jotka olivat uskollisesti kantaneet sille uhreja. Se näki, kuinka asfaltti suli heidän jalkojensa alle ja kuinka sivistyneet kasvot vääntyivät pelosta, kun he tajusivat, että kukaan ei enää pelastaisi heitä.
Se ei tuntenut surua, eikä se katunut. Se oli vain kylmä, tyhjä ja ahne silmäpari, joka katsoi, kuinka sen oma valtakunta jauhettiin tuhkaksi. Kun viimeisetkin betonipalatsit romahtivat ja radioaktiivinen tuuli pyyhkäisi kentän tyhjäksi, se heidän rakastamansa hirviö tajusi vihdoin olevansa yksin – pimeässä, säteilevässä rauniossa, jossa ei ollut enää ketään, kelle huutaa ja kelle heittää verta.