Se oli sellainen salaisuus, joka ei haissut pahalta saarelta tai avoimelta synniltä, vaan tuoksui oudolta, vähän tunkkaiselta ja etäiseltä: sille, että tietyillä ihmisillä, jotka olivat ”hoitomiesten” verta tai sukua, sai nurkassa olla mustavalkoinen Salora, jonka lasiruudun läpi maailma tihkui sisään ilman, että taivas heti putosi niskaan.
Kylällä sitä mutistiin. Kun tavallisen riviuskovaisen kodissa ei saanut näkyä edes sanomalehden kuvaa ilman, että omatunto alkoi kolkuttaa ja seurakunta katsoi pitkään, hoidomiehen veljellä tai sedällä saattoi seistä laatikko paraatipaikalla. Ja siinä missä muilla oli vain se harras hiljaisuus ja lattialankkujen natina, heidän tuvassaan saattoi iltahämärissä välähtää sinertävä valo.
Syytä ei sanottu ääneen, mutta jokainen sen tiesi, kun tarpeeksi syvälle pimeään katsoi.
Hoitomies itse oli se, joka piti langat käsissään, jakoi synnit ja armahti, määräsi kuka sai elää ja kuka vajosi epäuskion suoho. Ja kun ihmisellä oli tarpeeksi valtaa – kun hän piti porttia auki ja kiinni – hänen omat lonkeronsa ulottuivat sen muurin yli, jota muiden piti orjallisesti vartioida.
Hänen sukulaisensa eivät olleet vapaita maailman ihmisiä, mutta he olivat jotain muuta: koneiston huoltomiehiä, jotka saivat pitää pienen varaventtiilin auki, jotta paine ei räjäyttänyt koko taloa. He saivat katsoa sen laatikon kautta, mitä muu maailma teki, ei siksi, että he olisivat sitä tarvinneet, vaan siksi, että vallankäyttäjä tarvitsi silmät myös sinne, minne muiden ei annettu katsoa. Se oli etuoikeus, joka ostettiin sillä, että oltiin vähän lähempänä sitä polttoainetta, joka piti koko järjestelmän kuumana.
Mutta se valo ei tuonut lepoa. Niissä taloissa, joissa laatikko möyrysi nurkassa, ihmiset olivat kaikkein väsyneimpiä. Ne tuijottivat sitä harmaata kuvaa, joka välkytti uutisia kaukaisista kaupungeista, ja tiesivät, että jokainen ruudulta näkyvä varjo oli naula heidän omaan arkkuunsa.
Se oli lupaus siitä, että maailma oli olemassa, mutta samalla se oli se salainen ketju, joka sitoi heidät tiukemmin kiinni siihen samaan saastaan. Hoitomies saattoi antaa omilleen luvan katsoa, mutta se lupa maistui tuhkalta suussa – sillä siinä samassa hetkessä, kun silmä tarttui ruudun heijastukseen, se myi pois sen vähänkin rauhan, mitä harhailevalla ihmisellä oli jäljellä.
Kylällä sitä mutistiin. Kun tavallisen riviuskovaisen kodissa ei saanut näkyä edes sanomalehden kuvaa ilman, että omatunto alkoi kolkuttaa ja seurakunta katsoi pitkään, hoidomiehen veljellä tai sedällä saattoi seistä laatikko paraatipaikalla. Ja siinä missä muilla oli vain se harras hiljaisuus ja lattialankkujen natina, heidän tuvassaan saattoi iltahämärissä välähtää sinertävä valo.
Syytä ei sanottu ääneen, mutta jokainen sen tiesi, kun tarpeeksi syvälle pimeään katsoi.
Hoitomies itse oli se, joka piti langat käsissään, jakoi synnit ja armahti, määräsi kuka sai elää ja kuka vajosi epäuskion suoho. Ja kun ihmisellä oli tarpeeksi valtaa – kun hän piti porttia auki ja kiinni – hänen omat lonkeronsa ulottuivat sen muurin yli, jota muiden piti orjallisesti vartioida.
Hänen sukulaisensa eivät olleet vapaita maailman ihmisiä, mutta he olivat jotain muuta: koneiston huoltomiehiä, jotka saivat pitää pienen varaventtiilin auki, jotta paine ei räjäyttänyt koko taloa. He saivat katsoa sen laatikon kautta, mitä muu maailma teki, ei siksi, että he olisivat sitä tarvinneet, vaan siksi, että vallankäyttäjä tarvitsi silmät myös sinne, minne muiden ei annettu katsoa. Se oli etuoikeus, joka ostettiin sillä, että oltiin vähän lähempänä sitä polttoainetta, joka piti koko järjestelmän kuumana.
Mutta se valo ei tuonut lepoa. Niissä taloissa, joissa laatikko möyrysi nurkassa, ihmiset olivat kaikkein väsyneimpiä. Ne tuijottivat sitä harmaata kuvaa, joka välkytti uutisia kaukaisista kaupungeista, ja tiesivät, että jokainen ruudulta näkyvä varjo oli naula heidän omaan arkkuunsa.
Se oli lupaus siitä, että maailma oli olemassa, mutta samalla se oli se salainen ketju, joka sitoi heidät tiukemmin kiinni siihen samaan saastaan. Hoitomies saattoi antaa omilleen luvan katsoa, mutta se lupa maistui tuhkalta suussa – sillä siinä samassa hetkessä, kun silmä tarttui ruudun heijastukseen, se myi pois sen vähänkin rauhan, mitä harhailevalla ihmisellä oli jäljellä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Autuaita ovat Rauhan tekijät he saavat A-studiota katsomalla Jumalan lapsen nimen. Mutta kuvattomuus on sodan Jumalan taisteluviiri pakanallisia vastaan. Kuvaton tuomitsee jokaisen pakanallisen perheen hajoamaan. Miekkaa minä olen tullut tuomaan maan päälle enkä Rauhaa! Neljännen seurakunnan voittaja lyö siruiksi kuin savi astioita kaikki pakanalliset. Hoitomies on Jeesuksen Soturi. Niin kuin oli Profeetat aikanaan. Jeesus Siirak kertoo että Profeetat noudatti lakia ja kuninkaan käskyjä viimeiseen asti kun kaikki muut olivat luopuneet ja langenneet niistä. He tuomitsivat oman sukupolvensa ollen Jumalan taisteluviirin kantajia.
saatanan palvojasta ei ole kuin jeesuksen tappajaksi
kuinka ne twidän hoito moehet yrotti tappaa saalemin pastorin
koettelematonta uskoa ei ole voi vittu
joko maksatte oikeudessa valtio petoksen sytin rahoista hoitomiehet vois laittaa kiikkuuun ryn kattoon ja voitte ihaillaniitä kun niin auliisti osallistuittte niitten rikoksiin
oikeestaan valtion petoksesta auliisti osallistuneille ei mitään järkeä
sytin rahoilla tehtiin investointeja aivopesupaikkiihin kuten jämsän opisto jonka jälkeen kulissit olivat pysryssä hoito koloukdiin joissa pakotetiin äänestämään kwskustaa