Astukoot nyt sivuun kaikki vaatimattomuuden teeskentelyt, sillä Oulun rauhanyhdistyksen penkkiriveillä ei enää edes yritetä esittää mitään tavallista kristittyä. Korokkeelle marssii mies, joka on päättänyt vetää ylleen mustan papinpuvun ja valkoiset liperit – ei siksi, että hän siinä luterilaisessa valtionkirkossa mitään näkisi, vaan siksi, että hän haluaa kerrankin pukeutua siihen kaikkeen siihen ulkoiseen mahtiin, josta hän salaa unelmoi. Hän on pikkumainen seurakunnan pomo, joka on nostattanut itsensä korkeammalle kuin yksikään taivaan enkeli, ja nyt hän nauttii siitä, että saa leikkiä pientä diktaattoria keskellä pyhää salia.
Hän oikoo liperit rinnallaan hitaasti, itsekeskeisesti, sormet vapisten vallan huumasta. Jokainen hänen katseensa on laskelmoitu, kylmä ja täynnä sitä samaa ylhäältä alaspäin valuvaa halveksuntaa, jolla katsotaan kaikkia niitä, jotka eivät alistu hänen sääntöihinsä. Hän ei ole tullut palvelemaan ketään; hän on tullut ottamaan vastaan sen palvonnan, joka hänen mielestään hänelle kuuluu.
Hän ottaa askeleen eteenpäin, nojaa korokkeen kaiteeseen ja katsoo suoraan sinne, missä tietää ihmisten istuvan ja kyseenalaistavan. Sitten hän avaa suunsa, eikä sieltä tule sanaakaan armosta, lohdutuksesta tai todellisesta uskosta. Sieltä pulpahtaa ulos silkkaa myrkkyä:
– Ja se, joka on saastainen, saastukoon edelleen!
Hän sylkäisee nuo sanat ilmoille sellaisella irti repäistyllä, sairaalla nautinnolla, kuin olisi sylkäissyt limaisen sylkikokkareen suoraan kaikkien niiden kasvoille, jotka uskaltavat ajatella omilla aivoillaan. Hän maistelee tuota lausetta suussaan, pyörittää sitä kielellään ja hymyilee sellaista ilkeää, sisäsiistiä hymyä, joka paljastaa kaiken: hän rakastaa sitä, että hän voi määritellä toiset likaisiksi ja itsensä puhtaiksi. Se on hänen pieni, sairastunut valtakuntansa, jossa hän saa leikkiä jumalaa ja tuomaria samassa persauksiin asti mustassa puvussaan.
Koko suoritus on pelkkää teatteria, jossa pieni, katkera ja vallanhimoinen mies on pukenut päälleen valheellisen pyhyyden viitan peittääkseen sen, että hänen omassa sisimmässään ei ole mitään muuta kuin pelkkää tyhjyyttä ja halua hallita muita.
Hän oikoo liperit rinnallaan hitaasti, itsekeskeisesti, sormet vapisten vallan huumasta. Jokainen hänen katseensa on laskelmoitu, kylmä ja täynnä sitä samaa ylhäältä alaspäin valuvaa halveksuntaa, jolla katsotaan kaikkia niitä, jotka eivät alistu hänen sääntöihinsä. Hän ei ole tullut palvelemaan ketään; hän on tullut ottamaan vastaan sen palvonnan, joka hänen mielestään hänelle kuuluu.
Hän ottaa askeleen eteenpäin, nojaa korokkeen kaiteeseen ja katsoo suoraan sinne, missä tietää ihmisten istuvan ja kyseenalaistavan. Sitten hän avaa suunsa, eikä sieltä tule sanaakaan armosta, lohdutuksesta tai todellisesta uskosta. Sieltä pulpahtaa ulos silkkaa myrkkyä:
– Ja se, joka on saastainen, saastukoon edelleen!
Hän sylkäisee nuo sanat ilmoille sellaisella irti repäistyllä, sairaalla nautinnolla, kuin olisi sylkäissyt limaisen sylkikokkareen suoraan kaikkien niiden kasvoille, jotka uskaltavat ajatella omilla aivoillaan. Hän maistelee tuota lausetta suussaan, pyörittää sitä kielellään ja hymyilee sellaista ilkeää, sisäsiistiä hymyä, joka paljastaa kaiken: hän rakastaa sitä, että hän voi määritellä toiset likaisiksi ja itsensä puhtaiksi. Se on hänen pieni, sairastunut valtakuntansa, jossa hän saa leikkiä jumalaa ja tuomaria samassa persauksiin asti mustassa puvussaan.
Koko suoritus on pelkkää teatteria, jossa pieni, katkera ja vallanhimoinen mies on pukenut päälleen valheellisen pyhyyden viitan peittääkseen sen, että hänen omassa sisimmässään ei ole mitään muuta kuin pelkkää tyhjyyttä ja halua hallita muita.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuvattu toiminta edustaa hengellistä vallankäyttöä ja teeskentelyä, joka sulkee itsensä ulos oikeasta opista teon ja tarkoituksen välisen ristiriidan sekä sanan väärinkäytön vuoksi. Esitys paljastuu teatteriksi, josta kristinuskon ydin puuttuu johtajan oman ylpeyden ja hallinnanhalun tieltä.
Teatteriahan se koko uskonto on.🎭