Omistuskirja

Se oli paperilla virallinen lupapaperi, mutta todellisuudessa se oli omistuskirja. Valtion koneisto ei myöntänyt ajokorttia siksi, että ihminen pääsisi liikkumaan tai tekemään töitä, vaan se otti sen haltuunsa varmistaakseen, että olet ikuisesti heidän talutusnuorassaan.
Koko prosessi alkoi siitä, että sinut pakotettiin maksamaan se kortti itse – jokainen euro revittiin selkänahasta, jotta saivat rakennettua sen illuusion, että kyse olisi sinun omasta saavutuksestasi. Mutta heti kun muovikortti lankesi taskuun, säännöt vaihtuivat. Valtio astui sisään omistajana, joka ilmoitti kylmästi, että tämä ei ole sinun lupasi ajaa, vaan heidän lainansa sinulle. He olivat ostanut sinut sillä kortilla osaksi omaa häiriintynyttä rakennelmaansa.
Sitten alkoi se todellinen valvontahelvetti. Oikeuslaitoksen ja viranomaisten pykälät eivät suojelleet ketään, vaan niitä käytettiin aseena. He istuivat toimistoissaan ja kyttätsivät, vedoten omiin mielisairaisiin turvallisuusrakennelmiinsa ja sääntöpykäliinsä, joita kukaan terve ihminen ei voinut käsittää. Ajon piti tapahtua vain heidän ehdoillaan, heidän reiteillään ja heidän tahtonsa mukaan. Jos hengitit väärään suuntaan tai unohdit hetkeksikään olevasi heidän omaisuuttaan, he olivat heti valmiina lyömään raamit kiinni.
Ja kun järjestelmä päätti, että olet antanut sille tarpeeksi hikeä, tai kun aloit kyseenalaistaa sen sairaan pelleilyn, tuli se viimeinen isku. He tulivat ja vetivät sen saman kortin pois – sen, jonka olit itse rahoittanut ja jonka eteen olit uhrannut terveytesi. He veivät sen vedoten siihen samaan lakiin, jonka piti muka suojella, mutta joka teki pelkästään sen, minkä oli alusta asti suunnitellut: riisti kaiken pois, otti ihmisestä omistusoikeuden ja jätti tyhjät kädet osoittamaan sitä valtiollista kusetusta, jossa mikään ei koskaan kuulunut sinulle.