Pakomatka pohjoiseen

Pietarin yö oli musta ja raskas, täynnä vallankumouksen kitkerää savua ja kaukaisia laukauksia, kun Ipatjevin talon kellarin tapahtumien varjo ulottui jo kauas keisarillisen hovin jäänteisiin. Hovin loistosta oli jäljellä vain pelko ja juoksuhautoina häämöttävä pimeys, mutta nuori ruhtinatar Sofia Romanova – vasta seitsemäntoistavuotias ja koko elämänsä ajan pelkkää silkkiä ja palatsien kultaa nähnyt – tiesi, että nyt oli valittava pakenevan saaliin ja kuoleman väliltä.
Hän oli onnistunut livahtamaan kuolemaantuomitun seurueen sivuitse vanhan, uskollisen hovipalvelijan, vanhan Grigorin, avulla. Grigori oli vaihtanut Sofian ylle karkeasta säkkikankaasta tehdyn talonpojanviitan, sotkenut hänen kasvonsa nokeen ja leikannut pitkät, vaaleat kiharat pois ison metsästysveitsen terällä.
”Nyt et ole enää Romanov, Sofia”, vanha mies kuiskasi, hänen äänensä vapisi pakkasesta ja kauhusta. ”Olet työläinen, olet kuka tahansa muu. Juokse kohti Suomen rajaa, äläkä koskaan katso taakse.”
Matka halki talvisen Karjalan oli piinaava painajainen. Sofia kulki jalan öisin, piileskeli heinälatojen nurkissa ja vältteki punaisten partioita, jotka tarkastivat jokaisen kulkijan paperit ja kädet. Ennen niin pehmeät, soittamiseen tottuneet sormet olivat nyt rakkuloilla, veressä ja jäiset. Mutta sisällä paloi jokin uusi, raaka eloonjäämisen vimma – aristokratian hauras kuori oli murtunut, ja sen alta oli kuoriutunut ihminen, joka kieltäytyi antamasta historiaansa teloittajien käsiin.
Kun hän viikkojen kuluttua saavutti rajaseudun, sumuisen ja vapaan metsän, josta saattoi kuulla vapaan maan tuulen, hän pysähtyi hetkeksi korkean kuusen juurelle. Taskussaan hänellä oli vain pieni, kultainen medaljonki, ainoa muisto äidistään. Hän avasi sen, katsoi perheen piirteitä viimeisen kerran, sulki sen tiukasti ja kätki takaisin rintaansa vasten.
Sofia astui rajan yli rajan tuolle puolen, kohti tuntematonta pohjoista, missä keisarikunnan loisto oli vain kaukainen uni, mutta elämä – se alkoi vasta nyt.