Salomaan suvun perintö

Oulun rautatieaseman kupeessa seisoi jykevä, tummanpuhuva kivitalo, jonka ikkunoista hohti kylmä ja laskeva syysvalo. Talon omisti kaupungin mahtimiehiin kuuluva, ruotsalaista syntyperää oleva tehtaanomistaja ja kauppaneuvos Stellan von Wright – mies, jonka lompakko painoi enemmän kuin kenenkään muun Oulunlahdesta Perämerelle ulottuvalla alueella. von Wright oli mies, joka uskoi voivansa ostaa tai omistaa mitä tahansa, olipa kyse sitten sahatavarasta, laivoista tai ihmiskohtaloista.
Oulun yössä liikkui sitkeitä huhuja siirtolaisesta, joka eli vaatimattomasti maaseudun ja kaupungin rajalla. von Wright oli saanut vauhkoksi asti tietää enemmän kuin muut: tämä hiljainen, hienostuneesti käyttätyvä nainen, Sofia, kantoikin veressään keisarillista Romanov-sukua. von Wrightin mielessä ei pyörinyt pelkkä poliittinen tai taloudellinen hyöty, vaan synkkä, fanfaarimainen hanke. Hän oli salaisen, pimeän veljeskunnan – niin sanotun marttyyrien alttarin – rahoittaja. Veljeskunta palvoi vanhoja, kadonneita imperiumeja ja näki naisissa vain alistettavia ja palvelevia objekteja, jotka oli tarkoitettu miesten tahtoon sidotuiksi varjoiksi.
Syyskuinen yö oli musta ja tuulinen, kun von Wrightin palkkaamat roistot hiipivät Sofian pienen puutalon ympärille. Sofia heräsi lattialankkujen narahdukseen. Ennen kuin hän ehti reagoida, oveen iskettiin ja hänet kaapattiin huppu päässä odottavaan mustaan hevosvaunuun, joka rymisi kohti Oulujoen rantaa.
Aamuyön tunteina Sofia heräsi kiviseen, kosteaan kellariholviin, jonka katosta roikkui rautaisia ketjuja ja jonka seinillä paloivat raskaat talikynttilät. Keskellä huonetta seisoi mustaksi maalattu koroke – marttyyrin alttari. von Wright seisoi siellä samettitakissaan, lasissaan tummaa viiniä, ja hymyili kylmää, itsevarmaa hymyä.
”Tervetuloa pohjoiseen, teidän korkeutenne”, von Wright lausui ruotsinkielisellä murteellaan. ”Romanovien verellä on hinta, ja tänne Ouluun teidän ei ole tarkoitus tuoda mitään keisarikuntaa, vaan palvella meitä.”
Mutta von Wright oli tehnyt yhden vakavan virhearvion. Hän näki edessään vain hauraan naisen, joka oli paennut historiaa. Hän ei ymmärtänyt, että Sofian sisällä virtasi sama periksiantamaton lujuus ja teräs, joka oli pitänyt hänet hengissä Pietarin yöstä ja halki Suomen talvisen korven.
Kun von Wright astui lähemmäs tarttuakseen häneen, Sofia ei perääntynyt tuumaakaan. Hänen silmissään paloi kylmä, hallittu tuli. Juuri sillä hetkellä oven takaa kuului raskas, jykevä töminä ja moottorin pärinä, kun paikkakunnalle traktorillaan ja rautaisella tahdollaan saapunut Jaakko – mies, joka ei pelännyt sen enempää ruotsalaisia pampouja kuin vanhoja perikatoja – potkaisi kellarioven auki laseja helähdellen, valmiina pistämään pisteen kaikelle romandialaiselle ja mahtimiesten julmuudelle.