Viimeinen sarkaoja

Oulujoen rannat olivat vaipuneet raskaaseen, syksyiseen hiljaisuuteen, kun Salomaan tilan pihaan kerääntyi mustiin pukeutunutta väkeä. Jaakko, tuo jykevä pohjalainen mies, joka oli kestänyt traktorin pärinät, talven viimat ja Oulun mahtimiesten tuulet, oli poissa. Arkku oli tehty parhaasta talon kuusesta, ja sen kantajina olivat ne harvat miehet, joita Sofia ja Oulun muuttunut mahti olivat pitäneet arvoisinaan – mukana nöyränä kulkenut Tauno Tamminen, jonka katse ei enää katsonut kenenkään ohi.
Hautajaissaattue kulki kohti Oulujoen kirkkoa hiljaisen pellonreunan halki. Ilmassa tuoksui märkä turve ja kitkerä syyssavu, se sama tuoksu, jota Jaakko oli hengittänyt koko ikänsä. Sofia käveli saattueen eturivissä. Hänen musta hunajansa peitti osittain hänen kasvonsa, mutta hänen ryhtinsä oli suora ja rikkumaton – sama keisarillinen lujuus, joka oli kantanut hänet Pietarin raunioilta Oulun halki aina tähän hetkeen saakka. Ei kyyneliä, ei heikkoutta, vain syvä ja äänetön kunnioitus miestä kohtaan, joka oli seissyt hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma oli yrittänyt repiä heidät kappaleiksi.
Kun multaa heitettiin arkin päälle – maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman – traktorit seisoivat pihalla sammutettuina, ikään kuin nekin olisivat kunnioittaneet isäntänsä poismenoa. Hautajaisten jälkeen tilan pirtissä ei pidetty itkuisia muistelmia, vaan hiljaisia, lujia katseita. Sofia istui pitkän pirtinpöydän päässä, siemaillen teetä samasta venäläisestä posliinista, jonka hän oli pelastanut matkaansa vuosia sitten.
Oulu oli nyt hänen. Koko Perämeren rannikon kauppa, metsät ja reitit olivat yksin hänen käsissään, mutta siinä pöydän päässä istuessaan rouva Salomaa tiesi, että imperiumi oli rakennettu hintaan, jota ei voitu mitata rahalla. Jaakko oli poissa, mutta hänen jäljiltään jäi hiljainen, murtumaton perintö, jota mikään Oulun mahtimies tai historian myrsky ei voisi enää koskaan horjuttaa.