Kynttilän liekki tuulessa: Kun pieni voimavara riittääkin

Kun omat voimavarat ovat aivan olemattoman pienet, ihminen tuntee itsensä kuin tuulessa lepattavaksi kynttilän liekkiin. Tuntuu siltä, että pieninkin vastoinkäyminen tai elämän henkäys voi sammuttaa sen viimeisenkin valon, mikä sisällä on jäljellä. Silloin pelko väsymyksestä on suuri: miten jaksaa huomiseen, miten selviytyä seuraavasta hetkestä, kun akku on tyhjä eikä latausta mistään tunnu löytyvän?
Mutta ihmeellistä tässä hauraudessa on se, että suurempi voima ei kysy sitä, kuinka paljon sinulla on omia resursseja jäljellä. Taivaallinen apu ja kantava voima eivät mittaa sitä, oletko vahva vai heikko, vaan ne alkavat loistaa kirkkaimmin juuri siellä, missä ihmisen omat valot sammuvat.
Kun voimavarat ovat niin pienet, että jaksaa juuri ja juuri hengittää, tehtävä ei ole enää taistelemista. Tehtävä on vain olla siinä, omana pienenä, väsyneenä itsenään. Se on sitä, että antaa luvan olla heikko.
Kuten lapsi, joka ei jaksa enää kävellä, painaa päänsä vanhemman olkapäälle ja antaa toisen kantaa, samalla tavalla väsynyt ihminen voi luovuttaa painonsa eteenpäin. Sinun ei tarvitse kantaa itseäsi. Riittää, että annat suuremman voiman pitää sinua kasassa silloin, kun omat kädet eivät enää jaksa sulkeutua minkään ympärille. Pieni, hiipunutkin liekki on turvassa silloin, kun se saa levätä suuremmassa valossa.