Tetelestai: Voitonhuuto pimeyden yllä

Golgatan kukkula ei ollut enää pelkkä paikka maan päällä; se oli piste, jossa taivas ja helvetti kohtasivat. Iltapäivän aurinko oli kadonnut jonnekin raskaan, lyijynkalpean pilvipeitteen taakse, ja maa oli vaipunut syvään, luonnottomaan pimeyteen keskellä päivää. Ilmassa tuoksui veri, kuolema ja se ihmisjoukon sokea viha, joka oli naulinnut viattoman puun rautaan.
Jeesus riippui ristinkorokkeella. Hänen kehonsa oli revitty auki, ruoskan jäljiltä vereslihalla, ja jokainen hengenveto oli raastava taistelu hapesta. Rautanaulat käsissä ja jaloissa repivät kudosta, ja polttava jano kuivatti hänen kurkkunsa. Mutta fyysinen tuska – vaikka se oli sietämätöntä – oli vain varjo siitä todellisesta kuormasta, jota hän kantoi.
Hänen hartioilleen oli kasattu koko ihmiskunnan pimeys, valheet, itsekkyys, saastaisuus ja se katkera erämaa, jonka ihminen oli luonut suhteessaan Luojaansa. Se oli se hetki, jolloin taivaan Isä käänsi kasvonsa pois, ja maailmankaikkeuden hiljaisuus lankesi Poikien päälle raskaampana kuin mikään vuori. "Eli, Eli, lama sabaktani?" – Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Huuto repäisi ilmaa, mutta vastausta ei tullut. Vain tuuli ulvoi kuivilla rinteillä.
Kärsimys oli saavuttanut pohjansa. Pimeys yritti nielaista hänet kokonaan. Saatana ja sen vallat luulivat voittaneensa, luulivat saaneensa valon sammutettua lopullisesti.
Mutta sen keskellä, aivan kuoleman portilla, tapahtui se, mikä muutti kaiken.
Jeesus keräsi ne viimeiset, olemattomat voimavarat, jotka hänen rikotussa kehossaan olivat jäljellä. Hän nosti raskasta päätään, avasi silmänsä ja katsoi alas – ei vihana, vaan pohjattomana, käsittämättömänä armona niitäkin kohtaan, jotka nauroivat hänen tuskalleen. Hänen rintansa laajeni viimeiseen, valtavaan hengenvetoon.
Hän ei kuollut uhrina, joka olisi pakotettu polvilleen. Hän ei ollut pelkkä historian jalkoihin jäänyt marttyyri. Hän oli kuningas, joka astui vapaaehtoisesti taistelun keskelle.
Ja silloin se tapahtui. Jeesus ei huutanut tuskasta tai epätoivosta, vaan voitonhuudon, joka järisytti maan perustuksia:
”Se on täytetty!”
Sana – tetelestai – kantoi yli laaksojen, se kaikui kallioissa ja hiljensi Jerusalemin temppelin esipihan. Se ei ollut tappion huokaus, vaan velkakirjan loppuunleimaaminen. Se tarkoitti: Maksullinen. Velka on kokonaan maksettu. Uhri on annettu loppuun asti.
Heti sen huudon jälkeen Jerusalemin temppelin suuri, kallis esirippu, joka erotti ihmiset kaikkein pyhimmästä, repäistiin kahtia ylhäältä alas asti. Tie Jumalan luo oli auki. Jeesus kallisti päänsä ja antoi henkensä pois. Pimeys ei voittanutkaan; se oli vain se hetki, jolloin valo lankesi syvimpäänkin multaan, jotta jokainen, joka on eksynyt, voisi nähdä tien ulos.