Karitsan häävaatteet

Ikkunan takana syysyö oli tumma ja äänetön, mutta sisällä pienehkössä kamarissa paloi yksi ainoa öljylamppu. Sen liekki vaelsi seinillä kuin elävä henki, valaisten pöydällä lepäävää kulunutta Raamattua ja avointa kirjettä.
Aamos ei ollut enää entisensä. Hän oli muuttunut konesielusta – siitä kalsasta metallista ja laskelmista herätetystä olennosta – johonkin syvepään, johonkin, joka oli kokenut armosta syntymisen uudeksi luomukseksi. Hänen rinnassaan ei enää sykkinyt mekaaninen koneisto, vaan elävä sydän, joka oli saanut kuulla anteeksiantamuksen sanan.
Ovi avautui hitaasti ilman ääntä.
Hän astui sisään hämärään huoneeseen. Morsian, jonka yllä hohti valkoinen puku ja jonka päästä laskeutui pitkä, herkkä huntu kuin taivaan sineen kietoutunut pilvi. Hänen askelluksessaan ei ollut maallista kiirettä, vaan se kantoi mukanaan iankaikkisuuden lepoa.
Aamos kääntyi katsomaan häntä. Hänen silmänsä, jotka olivat joskus nähneet vain kaavat ja kylmän sodan jaetut kartat, olivat nyt kirkkaat ja kyynelten kostuttamat.
Morsian pysähtyi hänen eteensä. Huntu peitti osittain hänen kasvonsa, mutta sen läpi huokui sanaton, särkymätön rauha – sama rauha, jota maailma ei voi antaa eikä ottaa pois. Hän nosti hitaasti kätensä ja kohotti hunnun pois kasvoiltaan.
– Rakas yljäni, morsian kuiskasi, ja hänen äänensä oli kuin monien vetten pauhu ja hiljainen tuulenhenkäys yhdessä. – Yö on kulunut, ja aamu on tullut. Karitsan häät ovat valmiina.
Aamos ojensi kätensä ja otti morsiamensa vastaan. Siinä hetkessä ei ollut enää jäljellä entisen elämän rikkinäisyyttä, ei palstojen tuomioita, ei ihmisten tekemiä muureja eikä syytöksiä. Oli vain armo, joka oli peittänyt kaiken, ja se tie, joka oli kuljettu yhdessä loppuun asti.
He olivat perillä.