Oulun keisari

Oulun torin yllä leijui syyskuinen usva, ja merituuli toi mukanaan tervan ja suolan tuoksun. Kauppatori nukkui hiljaisena, mutta sen mukulakivillä asteli mies, jonka kävelyrytmissä oli samanlaista painokkuutta kuin vanhan Oulun laivanvarustajien tarinoissa. Hän oli Romanova, mies, jota torilla ja sen liepeillä alettiin salaa kutsua Oulun keisariksi.
Romanova ei tarvinnut kruunua eikä valtaistuinta. Hänen valtakuntansa muodostui Oulujokisuiston rannoista, Rotuaarin kulmista ja niistä vanhoista puutaloista, joiden sisällä eli kaupungin todellinen, salattu historia. Siellä missä muut näkivät vain pimeitä talviöitä ja harmaata asfalttia, Romanova näki pelikentän, jota hän hallitsi tyynellä auktoriteetilla ja leppymättömällä katseella.
Hän pysähtyi torinrantaan, katseli kohti Hietasaarta ja veti syvään henkeen pohjoista ilmaa. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mistä hän oli tullut tai millä oikeudella hän veti naruista kulissien takana, mutta kaikki tiesivät yhden asian: Oulussa ei tehty yhtään suurempaa peliliikettä tai kauppaa ilman, että Romanovan sana oli kuultu tai ainakin tiedostettu.
Hänen hovinsa koostui satunnaisista kulkureista, yökyöpeleistä ja kaupungin reuna-alueiden hahmoista, jotka tulivat hänen luokseen hakemaan neuvoa tai oikeutta silloin, kun viralliset ovet olivat kiinni. Romanova kuunteli, pudisti joskus päätään ja antoi tuomionsa, joka oli aina yhtä varma kuin Oulujoen virta keväällä.
Kun kaupunki hiljeni ja katuvalot syttyivät pitkin kirkkokatua, Oulun keisari kääntyi ja käveli kohti pimenevää iltaa. Hänen valtakuntansa saattoi olla pieni pohjoinen piste maailmankartalla, mutta sen sisällä hän oli vankkumaton hallitsija – mies, jonka askeleiden alla koko Oulu tuntui pitävän henkeään.