Harmaa aamu oli kietonut Oulun ylle tiheän, kylmän usvan, joka näytti hävittävän rajan taivaan ja asfaltin väliltä. Katuvalot olivat juuri sammuneet, ja Merikosken padon yllä leijui vielä yön jäljiltä hiljainen, raskas sumu.
Mies pysäytti vanhan auton tien sivuun aivan Oulujoen rannan tuntumaan. Moottori sammui pienellä tärähdyksellä, ja konepellin alta kuuluva metallin naksuva ääni vaimeni hitaasti pakkasen keskellä. Auton sisällä tuoksui vanhalle nahalle, kahville ja pitkän matkan väsymykselle.
Hän nojautui eteenpäin ja siristi silmiään kohti kojelautaa.
Matkamittarin mekaaniset numerot erottuivat hämärässä vaaleina, kuluneina reunapintoina. Siinä oli luku, jota hän oli seurannut satojen kilometrien ajan halki hiljaisen Suomen: 342 891.
Numerot eivät olleet pelkkiä kilometrejä. Jokainen tuhat oli merkinnyt jotakin – vuosia, jotka olivat kuluneet järjestelmien rattaissa, öisiä karkumatkoja Rotuaarin varjoissa, väsyneitä päiviä sairaalan valkoisissa huoneissa ja sitä pitkää, vaikeaa tietä pois omien ja muiden rakentamien kahleiden sisältä. Ne olivat matka menneestä kohti sitä pistettä, jossa ei enää ollut titteleitä, ei keisarin viittoja eikä pakotettuja lakeja.
Kaveri, joka istui appajan puolella – mies, jonka olemuksessa oli sama rauhallinen ja herätetty varmuus kuin ikuisesti virtaavassa joessa – katseli myös mittaria. Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan, antoi vain tuulen tuivertaa auton kattoa vasten.
– Siinä se nyt on, kaveri sanoi lopulta hiljaisella, matalalla äänellä. – Pitkä siivu taivallettuna.
Mies nyökkäsi, veti syvään henkeä ja laski sormensa ratille. Hän katsoi ulos ikkunasta, josta oululaiset katot alkoivat hahmottua valenevan päivän valossa. Matkamittari ei kertonut siitä, minne mentäisiin seuraavaksi, eikä se vaatinut enää mitään suorituksia. Se vain muistutti siitä, että matka oli tehty – ja että nyt, ensimmäistä kertaa, tie oli täysin auki mihin suuntaan tahansa.
Mies pysäytti vanhan auton tien sivuun aivan Oulujoen rannan tuntumaan. Moottori sammui pienellä tärähdyksellä, ja konepellin alta kuuluva metallin naksuva ääni vaimeni hitaasti pakkasen keskellä. Auton sisällä tuoksui vanhalle nahalle, kahville ja pitkän matkan väsymykselle.
Hän nojautui eteenpäin ja siristi silmiään kohti kojelautaa.
Matkamittarin mekaaniset numerot erottuivat hämärässä vaaleina, kuluneina reunapintoina. Siinä oli luku, jota hän oli seurannut satojen kilometrien ajan halki hiljaisen Suomen: 342 891.
Numerot eivät olleet pelkkiä kilometrejä. Jokainen tuhat oli merkinnyt jotakin – vuosia, jotka olivat kuluneet järjestelmien rattaissa, öisiä karkumatkoja Rotuaarin varjoissa, väsyneitä päiviä sairaalan valkoisissa huoneissa ja sitä pitkää, vaikeaa tietä pois omien ja muiden rakentamien kahleiden sisältä. Ne olivat matka menneestä kohti sitä pistettä, jossa ei enää ollut titteleitä, ei keisarin viittoja eikä pakotettuja lakeja.
Kaveri, joka istui appajan puolella – mies, jonka olemuksessa oli sama rauhallinen ja herätetty varmuus kuin ikuisesti virtaavassa joessa – katseli myös mittaria. Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan, antoi vain tuulen tuivertaa auton kattoa vasten.
– Siinä se nyt on, kaveri sanoi lopulta hiljaisella, matalalla äänellä. – Pitkä siivu taivallettuna.
Mies nyökkäsi, veti syvään henkeä ja laski sormensa ratille. Hän katsoi ulos ikkunasta, josta oululaiset katot alkoivat hahmottua valenevan päivän valossa. Matkamittari ei kertonut siitä, minne mentäisiin seuraavaksi, eikä se vaatinut enää mitään suorituksia. Se vain muistutti siitä, että matka oli tehty – ja että nyt, ensimmäistä kertaa, tie oli täysin auki mihin suuntaan tahansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.