Naapurin ruusu

Elokuun ilta Oulujoen rannan vanhassa puutaloalueella oli tyyni, ja ilmassa tuoksui kypsyvä nurmikko ja hitaasti laskeutuva kaste.
Mies istahti verannan rappusille ja katseli aitaa, jonka toisella puolella naapurin piha jatkui hoidettuna ja hiljaisena. Aidan vieressä, aivan lautojen välissä, kasvoi ruusu. Se oli sitkeä, tummanpunainen pensasruusu, joka oli vuosi toisensa jälkeen levittänyt oksiaan vasten harmaata lautaseinää.
Se ei ollut mikään hieno tai tarkasti leikattu puutarhakasvi. Sen varret olivat piikkiset ja mutkikkaat, ja sen terälehdet olivat jo alkaneet varista nurmikolle, mutta siinä oli jotain sellaista, mikä veti katseen puoleensa.
Verannalle astui kaveri, joka pysähtyi hetkeksi nojaamaan ovenpieleen ja seurasi katseellaan samaa pensasta. Tuuli heilahti kevyesti ruusun oksia, ja yksi viimeisistä terälehdistä irtautui ja leijui hiljaisesti maahan.
– Aika sitkeä luonne, kaveri sanoi hiljaisella äänellä. – Kasvaa tuossa aidan raossa, vaikka maa on kivistä ja varjo painaa päälle ison talon takaa.
Mies nyökkäsi. Hän oli katsellut tuota samaa ruusua monena vuotena. Silloin, kun elämässä oli ollut vastassa vain tiukkoja rakenteita, sääntöjä ja pakotettuja polkuja, ruusu oli ollut siinä. Se oli kestänyt talven tuulet, raskaat hanget ja sen saman hiljaisuuden, joka oli vallannut kadut.
Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Istuttiin vain siinä rappusilla, annettiin ilman viiletä ja katsottiin, kuinka naapurin ruusu seisoi paikallaan, vailla mitään kiirettä mihinkään.