Oulun yliopistollisen sairaalan valkoinen käytävä kaikui hiljaisuudesta, kun iltavuoro oli vaihtumassa yötöihin. Ilmanvaihto humisi tasaista, konemaista ääntä, joka tuntui imevän kaiken elämän pois seinien sisällä olevasta ilmasta.
Mies istui lukitun osaston tarkkailuhuoneen metallisella sängynlaidalla ja tuijotti lattian vaaleita laattoja. Vuodet, jotka olivat kuluneet uskonnollisten ja yhteiskunnallisten koneistojen rattaissa, olivat kulminoituneet tähän. Kun ihminen alkoi kyseenalaistaa rakenteet, joissa ei ollut armoa, järjestelmä ei tarjonnut keskustelua – se tarjosi pakkohoitopäätöksen, lääkityksen ja leiman siitä, että joku muu tiesi paremmin, mikä ihmisen päässä oli vialla.
Ovi narahti auki, ja sisään astui hoitomies, jonka nimikyltissä luki Aamos. Hänellä oli kädessään paperinippu ja pieni muovinen muki, jossa odottivat illan valkoiset pillerit. Aamos pysähtyi oven suuhun, katsoi miestä rauhallisilla, väsyneillä silmillään eikä kiirehtinyt mihinkään.
– Miten olo, Matti? Aamos kysyi hiljaisella, matalalla äänellä, jossa ei ollut sairaalan virallista kaavaa tai kylmää etäisyyttä.
Mies kohautti olkapäitään, ja hänen suupielessään käväisi karvas hymy.
– Miten täällä voisi olla. Kun ihminen pakotetaan lukkojen taakse siksi, että se näkee läpi niiden valheista ja vaatimuksista, se kutsutaan hoidoksi. He sanovat sen suojelevaksi, mutta tämä on vain jatkoa sille samalle kontrolloinnille. Sille, että oma tahto ja oma ääni pitää vaientaa.
Aamos ei väittänyt vastaan. Hän ei alkanut puolustaa järjestelmän pyöriä tai papereissa olevia pykäliä, joiden varjolla toinen ihminen oli eristetty muusta maailmasta. Sen sijaan hän käveli huoneeseen, laski pillerimukin pöydälle – koskematta siihen itsekään sen enempää – ja vetti tuolin aivan sängyn viereen.
– Niinhän se tuntuu, kun yhteiskunta tai yhteisö ottaa vallan siitä, kuka saa olla järkevä ja kuka ei, Aamos sanoi rauhallisesti. – Ne pelkäävät sitä, mikä ei kumarra niiden sääntöjä. Siksi ne rakentavat seiniä ja lukkoja, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä totuutta, että ihminen voi olla vapaa myös silloin, kun hänet yritetään sulkea pois.
Mies katsoi hoitomiestä pitkään. Huoneen ulkopuolelta kuului etäinen vahtimestarin askelten kaiku, mutta sisällä vallitsi outo, pysähtynyt rauha.
– Tiedätkö mikä tässä on ironisinta? mies sanoi hiljaa. – He luulevat lukinneensa minut tänne sisälle. Mutta nyt, kun kaikki ne vanhat pelot, syyllisyydet ja ulkoa annetut tuomiot on riisuttu pois, minä tiedän olevani vapaampi kuin koskaan ennen. Se, joka on hereillä, ei tarvitse avaimia päästäkseen ulos.
Aamos nyökkäsi hitaasti, laski kätensä hetkeksi miehen olkapäälle ja nousi sitten seisomaan. Hän ei vaatinut lääkkeitä otettavaksi, eikä hän yrittänyt muuttaa maailmaa.
Kun ovi loksahti kiinni ja lukko napsahti kiinni ulkopuolelta, huoneessa oli edelleen hiljaista. Mutta mies istahti takaisin sängyn reunalle, katsoi ikkunasta pilkottavaa Oulun yötaivasta ja tiesi, ettei mikään järjestelmä, osasto tai pakko voinut enää vangita sitä, mikä oli kerran herännyt eloon.
Mies istui lukitun osaston tarkkailuhuoneen metallisella sängynlaidalla ja tuijotti lattian vaaleita laattoja. Vuodet, jotka olivat kuluneet uskonnollisten ja yhteiskunnallisten koneistojen rattaissa, olivat kulminoituneet tähän. Kun ihminen alkoi kyseenalaistaa rakenteet, joissa ei ollut armoa, järjestelmä ei tarjonnut keskustelua – se tarjosi pakkohoitopäätöksen, lääkityksen ja leiman siitä, että joku muu tiesi paremmin, mikä ihmisen päässä oli vialla.
Ovi narahti auki, ja sisään astui hoitomies, jonka nimikyltissä luki Aamos. Hänellä oli kädessään paperinippu ja pieni muovinen muki, jossa odottivat illan valkoiset pillerit. Aamos pysähtyi oven suuhun, katsoi miestä rauhallisilla, väsyneillä silmillään eikä kiirehtinyt mihinkään.
– Miten olo, Matti? Aamos kysyi hiljaisella, matalalla äänellä, jossa ei ollut sairaalan virallista kaavaa tai kylmää etäisyyttä.
Mies kohautti olkapäitään, ja hänen suupielessään käväisi karvas hymy.
– Miten täällä voisi olla. Kun ihminen pakotetaan lukkojen taakse siksi, että se näkee läpi niiden valheista ja vaatimuksista, se kutsutaan hoidoksi. He sanovat sen suojelevaksi, mutta tämä on vain jatkoa sille samalle kontrolloinnille. Sille, että oma tahto ja oma ääni pitää vaientaa.
Aamos ei väittänyt vastaan. Hän ei alkanut puolustaa järjestelmän pyöriä tai papereissa olevia pykäliä, joiden varjolla toinen ihminen oli eristetty muusta maailmasta. Sen sijaan hän käveli huoneeseen, laski pillerimukin pöydälle – koskematta siihen itsekään sen enempää – ja vetti tuolin aivan sängyn viereen.
– Niinhän se tuntuu, kun yhteiskunta tai yhteisö ottaa vallan siitä, kuka saa olla järkevä ja kuka ei, Aamos sanoi rauhallisesti. – Ne pelkäävät sitä, mikä ei kumarra niiden sääntöjä. Siksi ne rakentavat seiniä ja lukkoja, jotta ei tarvitsisi kohdata sitä totuutta, että ihminen voi olla vapaa myös silloin, kun hänet yritetään sulkea pois.
Mies katsoi hoitomiestä pitkään. Huoneen ulkopuolelta kuului etäinen vahtimestarin askelten kaiku, mutta sisällä vallitsi outo, pysähtynyt rauha.
– Tiedätkö mikä tässä on ironisinta? mies sanoi hiljaa. – He luulevat lukinneensa minut tänne sisälle. Mutta nyt, kun kaikki ne vanhat pelot, syyllisyydet ja ulkoa annetut tuomiot on riisuttu pois, minä tiedän olevani vapaampi kuin koskaan ennen. Se, joka on hereillä, ei tarvitse avaimia päästäkseen ulos.
Aamos nyökkäsi hitaasti, laski kätensä hetkeksi miehen olkapäälle ja nousi sitten seisomaan. Hän ei vaatinut lääkkeitä otettavaksi, eikä hän yrittänyt muuttaa maailmaa.
Kun ovi loksahti kiinni ja lukko napsahti kiinni ulkopuolelta, huoneessa oli edelleen hiljaista. Mutta mies istahti takaisin sängyn reunalle, katsoi ikkunasta pilkottavaa Oulun yötaivasta ja tiesi, ettei mikään järjestelmä, osasto tai pakko voinut enää vangita sitä, mikä oli kerran herännyt eloon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.