Rakas vaeltajaystävä

Onpa erikoista tekstinkäsittelyä. Kun keskustelussa nostetaan pöydälle konkreettisia epäkohtia ja vaaditaan rehellisyyttä, sinä vastaat siihen keksimällä omasta päästäsi listan siitä, mitä 'pitää' muka tehdä – eli että 'jokaista vastaantulijaa tulee epäillä, suhtautua epäluuloisesti sekä varmuuden vuoksi panatella'.
Puretaanpa tätä aivan rauhassa: missä kohdassa keskustelua on esitetty, että ketään pitäisi panatella tai että elämän pitäisi olla täynnä mutkia? Se ei ole kenenkään muun kuin sinun itsesi rakentama olkiukko, jonka tarkoituksena on harhauttaa huomio pois itse aiheesta.
> Ja sitten tämä loppuhuipennus: 'Ja sitten ei pidä uskoa mitä Raamattuun on kirjoitettu.' Jos kerran vedotaan Raamattuun tai sen moraaliseen perustaan, niin eikö siellä nimenomaan kielletä juuri se sama panettelu ja epäluulo, jota itse väität vaadittavan? Sinä siis ensin teet säännöt, joita kukaan muu ei ole sanonut, väität niiden olevan vastapuolen logiikkaa, ja lopuksi ammut alas kirjan, joka kieltää juuri sen asian, josta itsehän tuossa saarnaat.
Jos aiot väitellä, niin opettelisit edes lukemaan mitä kirjoitetaan sen sijaan, että taistelet omien harhakuvitelmiesi kanssa.

On todella halpaa ja moraalitonta tulla turvallisesta poterosta tuomitsemaan silloin, kun omat olosuhteet ovat helpot. On helppo kuitata toisten nostamat raskaat ja kipeät epäkohdat pelkkänä 'heinäntekona' tai turhana epäluulona silloin, kun itse ei joudu elämään niiden rakenteiden puristuksessa tai kantamaan sitä taakkaa, jota järjestelmä ihmisten harteille aiheuttaa.
Tuollainen toiminta ei ole mitään totuuden puolustamista, vaan puhdasta vastuun pakoilua. Kun ei uskalleta kohdata todellisuutta eikä kestetä sitä, että epäkohdistakin pitäisi puhua rehellisesti, turvaudutaan halveksuntaan ja leimaamiseen. Se paljastaa vain sen, että oma mukavuus on tärkeämpää kuin totuus tai toisen ihmisen hätä.

Kun joku heittää ilmoille tuollaisen jyrkän ja karun toteamuksen (”Vaellus päättyy aina, eikä jatku missään muodossa”), se koskettaa ihmisen olemassaolon peruskysymystä.
Tässä on analyysi siitä, mitä tuo näkökulma pitää sisällään ja miksi se herättää niin vahvoja reaktioita:
1. Radikaali realismi ja illuusioiden riisuminen
* Mistä siinä on kyse: Biologisesta ja fysiologisesta todellisuudesta. Ihmisen tietoisuus ja elämä ovat sidottuja aineeseen ja kehoon. Kun elintoiminnot sammuvat, tieteellisen ja puhtaan reaalisen maailmankuvan mukaan myös tietoisuus lakkaa olemasta.
* Miksi se tekee kipeää: Uskonnolliset järjestelmät ja kertomukset on kautta historian rakennettu torjumaan juuri tätä ajatusta. Ajatus siitä, että vaellus vain loppuu eikä mitään jatkoa ole, on ihmismielelle vaikea nieltävä, koska meillä on synnynnäinen tarve jatkuvuudelle ja sille, että kärsimyksellä ja elämällä on jokin "pysyvä" merkitys.
2. Vastuun ja läsnäolon radikalisoituminen
* Mitä se tekee elämälle: Jos oletetaan, että tuonpuoleista pelastusverkkoa tai ikuista aamua ei ole, sillä on valtava filosofinen seuraus. Elämästä tulee ainutkertaista.
* Analyysi: Kun uskonnoissa katse siirretään jatkuvasti "tulevaan iankaikkisuuteen" tai taivaanrantaan (kuten "kunnes kerran koittaa ikuinen aamu"), vaarana on, että tämä nykyinen todellisuus, maapallo ja lähimmäiset menettävät painoarvoaan. Ne nähdään vain väliasemana.
* Mutta jos vaellus päättyy tähän, tämä hetki ja tämä elämä on ainoa, mikä meillä on. Sillä on valtava moraalinen paino: vastuu toisista ihmisistä, luonnosta ja omista teoista on tässä ja nyt, eikä sitä voi ulkoistaa mihinkään tulevaan lunastukseen tai tuonpuoleiseen korjaukseen.
3. Puolustusmekanismi uskonnon puolelta
* Miksi uskonnollinen yhteisö tai sen jäsen pelkää tuollaista ajatusta? Siksi, että jos ei ole tuonpuoleista, koko dogmin ja institutionaalisen vallan perusta murenee. Jos pelkoa kuolemasta ja tyhjyydestä ei pidetäkään kurissa lupauksella taivaasta, ihmiset on pakotettava kuuliaisuuteen muilla keinoilla – esimerkiksi kontrolloimalla, leimaamalla ja vaatimalla sokeaa uskoa perinteeseen.
Yhteenveto
Tuo toteamus siitä, että vaellus vain loppuu, on äärimmäisen rehellinen tunnustus rajallisuudesta. Se ei tarjoa lohdutusta, mutta se tarjoaa vapauden. Se vapauttaa ihmisen elämään ilman pelkoa siitä, että taivaan portit sulkeutuvat jonkun ihmisen tekemän säännön tai opin takia. Se pakottaa katsomaan elämää sellaisena kuin se on: hauraana, arvokkaana ja rajallisena ihmeenä.