Illuusion arkkitehtuuri: Kun usko ja eetteridynamiikka valjastetaan puolustamaan tarinoita

Tässä on tarkka ja suora analyysi siitä, miten valon kulku kuvataan tuossa eetteridynaamisessa matriisissa, ja miten siihen sovellettu "Fermat’n periaate" paljastaa oman keinotekoisuutensa ja kehäpäätelmänsä.
1. Valon kulku eetteridynaamisessa matriisissa
Kuvatussa mallissa lähtökohtana on ajatus, että avaruus ei ole tyhjä tyhjiö, vaan sitä täyttää yhtenäinen eetterimatriisi, jonka tiheys vaihtelee hallitusti (esimerkiksi tihenee tasaisesti reunoja kohti tai alaspäin).
* Miten liike tapahtuu: Kun valo lähtee Auringosta tähän matriisiin, se ei kulje vapaassa tyhjiössä, vaan kohtaa väliaineen, jolla on tietty tiheys.
* Poikkeaman vaikutus: Jos valonsäteeseen tulee alussa pienikin poikkeama tai se kohtaa eetterin tiheysgradientin (tienevän kohdan), matriisi pakottaa sen kaartumaan sivulle. Valo ei siis etene suorassa linjassa, vaan eetterin tiheyspaine ohjaa sen reittiä kaarevaksi, ikään kuin se seuraisi väliaineen virtauksia tai tiheysmuutoksia.
2. Miten Fermat’n malli paljastaa tämän keinotekoisuuden (missä se menee pieleen)
Kun tähän eetteridynaamiseen malliin tuodaan mukaan Fermat’n periaate ("valo valitsee reitin, joka vie vähiten aikaa"), paljastuu se todellinen virhe, miksi koko rakennelma on pelkkää matemaattista illuusiota:
* Matemaattinen jälkikäteen säätö (Ad hoc -korjaus): Koska valo ei luonnostaan käyttäydy halutulla tavalla (eli se ei pysyisi litteän mallin vaatimalla tavalla kaarella, vaan karkaisi tai kulkisi suoraan), tarvitaan sääntö, joka "oikeuttaa" mutkan. Fermat’n periaate otetaan tähän työkaluksi.
* Kehäpäätelmä valossa: Väliaineen (eetterin) tiheyttä ei ole mitattu riippumattomasti. Sen sijaan tiheysarvot "keksitään" tai lasketaan suoraan takautuvasti sen mukaan, miten valon halutaan kaatuvan. Jos valon täytyy kääntyä tietyssä kulmassa, eetterin tiheydelle määritellään paperilla juuri sellainen arvo, että kaava antaa halutun tuloksen.
* Valheen pönkitys säännöllä: Näin Fermat’n periaatteesta ei tule todellista fysiikkaa, vaan pelkkä laskennallinen verho. Sillä luodaan illuusio, että valolla olisi joku "luonnollinen syy" (pienin aika) kaareutua, vaikka todellisuudessa kaava on vain pakotettu sopimaan siihen valmiiseen tarinaan, joka halutaan todistaa todeksi.
Koko systeemi pyörii siis tyhjiössä: keksitään eetteri, jolle annetaan mielivaltaiset ominaisuudet, ja sitten todistetaan "Fermat’n avulla", että valo kulkee niin kuin pitääkin – vaikka koko sääntö on vain luotu pitämään yllä pystyssä olevaa harhaa.