Ikävä

Itsekin olen kokenut menetyksen tuskan ja se on hirvittävä, tuntuu kuin ei mitään muuta olisi kuin se paha olo. Inhottaa sanoa, mutta niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, aika on paras lääke. Itse olen sen huomannut, vaikka ei ne muistot ja ikävä koskaan kokonaan hellitä. Minullakin on vielä joskus, monen vuoden jälkeen, kamala ikävä..
Auttaisiko asiaa, jos puhuisit tämän exäsi kanssa? Kertoisit tunteistasi? Vai oletteko enää puheväleissä ollenkaan?
En tietenkään kannusta sinua "perheenrikkojaksi" mutta puhuminen voisi ehkä jotenkin auttaa.
Lapsen saanti on ihana asia, mutta tällaisessa tilanteessa sinusta varmasti tuntuu kuin se olisi maailmanloppu, sinulle:( En voi muuta kuin toivottaa jaksamista sinulle!

Tuo kuulostaa monesta kohtaa tutulta tarinalta. (tosin itse en ole hankkinut lapsia)

Eroavaisuutena se, että olen "se hyvä mies". Olen usealta exältäni saanut kuulla heidän katumistaan, surua ja ihmettelyä, että miksi ylipäätään jättivät minut. Tai tekivät olosuhteet sellaisiksi että minä jätin hänet.

Olen useasti seurustellut kiltin ja ujon tytön kanssa ihan teini-iästä lähtien nykyiseen nuoreen aikuisuuteeni välisenä aikana. Lähes joka kerta on käynyt niin, että tytön itsetunto on kohonnut ja hän on alkanut kukoistamaan ja suorastaan loistamaan. Sitten hän on kyllästynyt minuun kun on halunnut jännitystä ja seikkailua elämään ja on tarmoa ja uskallusta täynnä (kiitos kohonneen itsetunnon). Sitten hän tulee muutaman kuukauden sisällä itkemään minulle humalassa, kuinka nykyinen poikakaveri on paska ja minä olin ihana mies. MIKÄÄN EI VITUTA NIIN PALJOA! Kun itse olen jo yrittänyt kaikin voimin kuolettaa tunteeni tätä tyttöä kohtaan ja arvet alkaa paranemaan, niin sitten minulta tullaan hakemaan syliä johon käpertyä ja missä itkeä.

Olen viisastunut tuosta kaikesta sen verran, että nykyiselle tyttöystävälleni olen sanonut suhteemme alkupäässä, että sitten jos jossain vaiheessa alkaa kyllästyttää tai on joku jänskä mies mielessä, niin kannattaa muistaa, että minua: tuttua, turvallista, luotettavaa ja hellää miestä, joka keskustelee on kovin harvassa ja tasan tarkkaan minua ei ole kuin minä.

Mitä nyt olen elämää nähnyt, tosin en paljoa vielä..olen vasta 23, niin tämä on vissiin yleisempää, että kiltti ja aiemmin ujo nainen lähtee kokemusten perään ja tulee itkemään kiltille miehelle pahaa maailmaa...liian myöhään. Otan osaa suruusi. Olen kohtalotoveri ja halusin kertoa kolikon kääntöpuolen.

PS. Mitä tuohon tilanteeseesi tulee, niin voi olla että kannattaisi olla ehkä jonkin aikaa ilman kumppania ja ihan vaan kavereiden kanssa. En sano, että lopeta nykyinen suhteesi, mutta jos nykyinen suhteesi on kärsimystä (niinkuin ymmärsin), niin miksi kidutat itseäsi kahdelta suunnalta?

Ja sitten neuvo jatkoa varten:
Toivottavasti kohdallesi osuu vielä kiltti ja hyvä mies. Jos osuu ja näyttää siltä, että siitä saattaa tulla vakavaa, eikä arvet ole vielä umpeutuneet, niin PUHU hänen kanssaan asiasta. Jos hän on hyvä mies, niin hän kuuntelee ja puhuu takaisin. Hän haluaa auttaa.

Meillä kävi juuri äskettäin näin:
tyttöystäväni oli todella pahalla päällä, johtuen monista asioista. Hän kiukutteli minulle, eikä ollut yhteistyökykyinen. Olin hänen tukena silti. Yritin saada keskustelua aikaiseksi, että mikä vaivaa. Tiesin jo suunnilleen, että menkat, univelka ja nälkä ja väsymys vaivaa. Juuri vähän ennen kuin hän lähtisi kotiin hän alkoi itkemään. Olin ihan hiljaa ja otin syliin ja halasin pehmeästi mutta varmasti. Kävin saattamassa hänet sänkyyn asti ja peittelin hänet, mutta tuo saattomatka oli partaterällä tanssimista. Hänellä oli kokoajan itku herkässä. Sain kaivettua hänestä pari hymyä esiin varovasti. Sitten pienen naurun. Ja puolesta matkasta eteenpäin sain hänet hymyilemään sitä maailman ihaninta hymyään ja mitään muuta kiitosta ja palkintoa en tarvinnutkaan.

Sori, tuli ihan asiattoman pitkä postaus. Ja täysin lähti lapasesta muutenkin. Tuo tarinasi kuulosti niin tutulta.
Mutta siis vinkki: Jos vastaan tulee hyvä mies, johon ihastut, niin tee kummallekkin palvelus: älä lähde pois keksitystä syystä. Oikea syy on, jos suhde ei toimi. Asiat ovat perustavanlaatuisesti päin persettä jne..

Mutta joo..nyt työvuoro loppuun asti kunnialla :)
Hyvää jatkoa!

Ai että, mulla alkoi ihan kyyneleet valua, kun luin teidän molempien viestit.. Lämmittää sydäntä, kun saa kannustavia ja ymmärtäviä viestejä.

Minä olin myös sellainen "ujo, herkkä ja hiljainen tyttö" kun tavattiin. Ei ollut paljon kokemusta muista miehistä (ja niistä mistä oli, niin lähinnä vain huonoja kokemuksia). Olin myös alaikäinen, joten en ollut nähnyt sitä elämää ja niitä houkutuksia, joita mm.baareissa on. Exä oli kuitenkin aivan eri maata, kuin sitä aikaisemmat. Otti minut kaikessa huomioon, teki kaiken niin kuin minulle oli parasta. Joskus olen miettinyt oliko se sittenkään niin hyvä asia, sillä sain aivan kaiken periksi.

19-vuotiaana alkoi kunnon juhliminen.
Jostain syystä sitten jäi se sinkkuvaihe päälle. Minusta tuli käsittämättömän itsevarma, kun ilta toisensa jälkeen kuuntelin eri ihmisten puheita siitä, kuinka ihana ja kaunis olen heidän mielestään. Ei vaan tullut mieleen, että sen oman poikaystävän silmissä varmasti olin se maailman kaunein ja ihanin..

Nykyisen poikaystävän kanssa on epävarmuus taas iskenyt. Nykyinen on huomattavasti kokeneempi ja ns. "naistenmiehen" maineessa oleva, mutta silti, hirvittävän epävarma itsestään. Tätä omaa epävarmuutta sitten purkaa minuun. Selvinpäin kaikki ok ja osaa olla mitä mahtavin ihminen, kännissä kaikki muuttuu. Jos edes vilkaisen toisaalle, puhumattakaan jos joku vilkaisee minuun, olen kuulemma huora. Usea mies on saanut vihat niskoilleen, kun on uskaltanut tulla juttelemaan minulle. On sellaisia päiviä, jolloin pelkästä vessaanmenemisestä syntyy sota. Puhelin on jätettävä pöydälle ja sitä tutkitaan useaan otteeseen päivässä.

Nyt kaikki ajattelee, miksi täällä valitan, miksen jätä sitä. Voi kun se vaan olisi niin helppoa. Myös minä osaan olla tosi rasittava ja olen tehnyt ikäviä asioita. Omatunto alkaa soimaamaan, jos mietin jättämistä. Poikaystävä on myös erittäin taitava kääntämään asiat toisinpäin, hetkittäin uskon, että KAIKKI on minun syytäni, että hän on täydellinen, minä hullu. Toisekseen, olen aina ollut ihminen, joka ei osaa olla yksin, vaikka se taito olisi korvaamattoman tärkeä. Kaikki kaverit on seurustellut useita vuosia, yksin en saa lähdettyä mihinkään. Yksin ollessa alkaa aina ahdistaa; päivä tai pari vielä menee, kolmas alkaa olla jo liikaa.. Luulen, että poikaystävällä on "sama vika"; ei pärjää yksin. En usko, että niinkään enää välittää musta, mutta on riippuvainen. Sekä taloudellisella että henkisellä puolella.

Mutta pitäisi vaan ryhdistäytyä. Tiedän, että selviäisin kyllä, mutta.. tavallaan myös pelottaa. talvella yritin päästä pois suhteesta, mutta ei tullut mitään. soitteli yötä päivää (myös äidilleni) ja syyllisti kaikesta. lupasi muuttua, mutta nyt taas on kuin ennenkin, ellei jopa pahempi. elämä on välillä hankalaa :( kun joku osa sydämestä välittää kaiken paskan jälkeen vaikka järki sanoo ihan muuta.. myös lähipiirin ihmiset ovat olleet sitä mieltä, että ero olisi parempi. Ulkopuolisten silmissä näytämme "onnellisesta parilta", sillä mies ei pura kiukkaan muiden kuullen. Voi ei, mua ihan hävettää kirjoittaa näitä asioita, kirjoitettuna ne jotenkin iskee vielä paremmin tajuntaan, miksi kestää tätä..

Sen exän kanssa olemme edelleen puheväleissä, ihan hyvissäkin. Kaiken lisäksi asuvat lähes naapurissa, kauhistuttaa ajatus nähdä heidät työntämässä lastenvaunujaan :( nähdään vähintään kerran viikossa, mutta isolla porukalla, jutut ovat myös tyyliin "mitä kuuluu, mitä oot tehnyt". Yhteisistä ajoista ei puhuta, enkä rohkene puhuakkaan, vaikka saattaisi helpottaa oloa.

Ja kyllä, jos vielä joskus löydän toisen huomaavaisen ja turvallisen poikaystävän, en helpolla irti päästä ;) ainakin on tullut kunnon opetus.. ja olisihan niitä vapaita ja kilttejä miehiä Suomi pullollaan.. kun vaan sais lopetettua edellisen.

No sitä odotellessa..

Kiitos vielä tuhannesti teille kommenteistanne. Päivään tuli edes jotain lohtua =) ja vieläkin saa tietysti kirjoitella.

Oikein hyvää loppukesää =)