Sitä vaan mietin

Eikä tarvitse teititellä.

Vai miksi parisuhteessakin olevat henkilöt menevät tuollaiseen mukaan, näkyvään tarpeeseen miellyttää keinotekoisen verkkoyhteisön miellettyjä johtohahmoja, ja mitä naiset/tytöt ajattelevat kumppaneistaan, joille syntyy tarve alistua peloissaan kuviteltuun ryhmävaltaan, ja vaatia muiltakin alistumista hiearkiaan? Senkö takia hakemalla hakevat "jännitystä" kuviteltujen verkkoyhteisöjen "dominassi/kovis" mielikuvien kautta, kun oma kumppani ei sellaista tarjoa, ja olisivat vaihtamassa? Sen avulla saavat kuin saavatkin tuntea olevansa niitä "dominassi"hahmoille alistuvia, jotka vihdoin pääsevät nousemaan laumahiearkiassa, mitä pönkittävät jatkuvilla vertailutarpeilla.

ilmiötä voisi kutsua itseään ylläpitäväksi osallistumis- ja asemakierteeksi:

Ihminen etsii lisää tietoa säilyttääkseen paikkansa kertomuksessa. Jokainen uusi havainto antaa hetkeksi tunteen yhteydestä, tietämisestä ja merkityksellisyydestä, mutta tunne ei säily. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti uutta aineistoa, uusia tulkintoja ja yleisön vahvistusta.

Kyse voi muistuttaa nuoruuden suosio- ja ryhmäkamppailua, taantuvat verkkoyhteisön avulla lapsuuden kehykseen, missä haluavat miellyttää kuviteltuja johtohahmoja, hakea heiltä suosiota, miellyttää ja pelätä jäävänsä ulkopuoliseksi, mutta aikuisen tekemänä ja verkkovälineillä seuraukset voivat olla olennaisesti vakavampia.

Tuollaiset eivät kuitenkaan ole teini-ikäisten hetkellisiä valtapelejä. Vaikka koomisesti ihmiset sillä tavalla alkavat käyttäytymään. Pl. ne, jotka peloissaan haluavat alistua ryhmävaltaan, uskoen vakaasti nousevansa siten laumahiearkiassa. Siinäkin luovuttaen asemansa jollekin kuvitellulle johtohahmolle.

Ryhmätilanteessa ihminen voi osallistua tekoihin ja tunnetiloihin, joita hän ei myöhemmin halua tunnistaa omikseen. Kun hänen toimintaansa kysytään, häpeä, lojaalisuus ja julkikuvan suojeleminen voivat näkyä vaikenemisena, vähättelynä tai vastahyökkäyksenä. Tämä voi ylläpitää vahingoittavaa toimintaa.

Kohde ei ole ryhmän jäsen eikä osapuoli sen sisäisessä kiusaamisleikissä. Hänet on voitu tehdä ulkopuoliseksi tarkkailun ja kertomisen kohteeksi. Osallistujien erilaiset motiivit eivät hajota kokonaisuutta harmittomiksi teoiksi, jos teot tosiasiallisesti ruokkivat samaa seurantaa ja häirintää.

Anonyymi00014 kirjoitti:

ilmiötä voisi kutsua itseään ylläpitäväksi osallistumis- ja asemakierteeksi:

Ihminen etsii lisää tietoa säilyttääkseen paikkansa kertomuksessa. Jokainen uusi havainto antaa hetkeksi tunteen yhteydestä, tietämisestä ja merkityksellisyydestä, mutta tunne ei säily. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti uutta aineistoa, uusia tulkintoja ja yleisön vahvistusta.

Kyse voi muistuttaa nuoruuden suosio- ja ryhmäkamppailua, taantuvat verkkoyhteisön avulla lapsuuden kehykseen, missä haluavat miellyttää kuviteltuja johtohahmoja, hakea heiltä suosiota, miellyttää ja pelätä jäävänsä ulkopuoliseksi, mutta aikuisen tekemänä ja verkkovälineillä seuraukset voivat olla olennaisesti vakavampia.

Tuollaiset eivät kuitenkaan ole teini-ikäisten hetkellisiä valtapelejä. Vaikka koomisesti ihmiset sillä tavalla alkavat käyttäytymään. Pl. ne, jotka peloissaan haluavat alistua ryhmävaltaan, uskoen vakaasti nousevansa siten laumahiearkiassa. Siinäkin luovuttaen asemansa jollekin kuvitellulle johtohahmolle.

Ryhmätilanteessa ihminen voi osallistua tekoihin ja tunnetiloihin, joita hän ei myöhemmin halua tunnistaa omikseen. Kun hänen toimintaansa kysytään, häpeä, lojaalisuus ja julkikuvan suojeleminen voivat näkyä vaikenemisena, vähättelynä tai vastahyökkäyksenä. Tämä voi ylläpitää vahingoittavaa toimintaa.

Kohde ei ole ryhmän jäsen eikä osapuoli sen sisäisessä kiusaamisleikissä. Hänet on voitu tehdä ulkopuoliseksi tarkkailun ja kertomisen kohteeksi. Osallistujien erilaiset motiivit eivät hajota kokonaisuutta harmittomiksi teoiksi, jos teot tosiasiallisesti ruokkivat samaa seurantaa ja häirintää.

Lue lisää

Terapia voi olla perusteltua, jos ihminen huomaa hakeutuvansa toistuvasti ryhmiin, joissa nöyryyttäminen, pelottavuus ja ”koviksen” hyväksyntä tuottavat voimakasta jännitystä tai ohjaavat käyttäytymistä. Sitä ei kuitenkaan kannata nimetä vain aikuiseksi jääneeksi lapsellisuudeksi, koska se herättää helposti uhmaa eikä kerro, mitä pitäisi muuttaa.

Parempi lähtökohta on:

Ongelma ei ole yksittäinen mielikuva tai fantasia, vaan se, jos ihminen antaa ryhmän, kiihottumisen tai hyväksynnäntarpeen syrjäyttää oman harkintansa ja toisen rajat.

Mitä pitäisi käytännössä muuttaa?
Ensimmäinen vaihe on katkaista vahvistava ketju:
nöyryyttävä aineisto → ryhmän kiihtymys → johtohahmon hyväksyntä → hetkellinen aseman tai jännityksen tunne → uuden aineiston etsiminen.

Tähän sopivia käytännön toimia ovat:
poistuminen kanavista, joissa tiettyä ihmistä tarkkaillaan, tulkitaan tai nöyryytetään; yksityisten tietojen, kuvien ja vihjailujen välittämisen täydellinen lopettaminen; ilmoitusten ja ryhmäkutsujen sulkeminen;
vuorokauden harkinta-aika ennen henkilöön liittyvään sisältöön reagoimista; oman toiminnan kirjaaminen: mitä näin, mitä tunsin, mitä halusin ryhmän minusta ajattelevan ja mitä teollani aiheutin;
yksi ulkopuolinen henkilö, jolle toiminnasta joutuu kertomaan ilman ryhmän käyttämiä selityksiä;uusien yhteisöjen etsiminen sellaisesta tekemisestä, jossa asema syntyy osaamisesta ja vastavuoroisuudesta, ei yhteisen kohteen alentamisesta.

Oleellinen sääntö olisi:
Jos toiminta menettäisi vetovoimansa ilman yleisöä, salaisuutta ja toisen nöyryyttämistä, kyse ei todennäköisesti ole aidosta yhteydestä vaan ryhmän tuottamasta palkitsemiskierteestä.

Millainen terapia voisi auttaa?
Menetelmä valitaan ongelman mukaan:
Kognitiivinen terapia voi purkaa uskomuksia kuten ”pelottava ihminen on vahva”, ”johtohahmo tietää paremmin” tai ”ryhmän mukana olen turvassa”. Skeematerapia voi auttaa, jos taustalla on voimakas ulkopuolisuuden, alemmuuden, hyväksynnänhaun tai alistumisen malli.
Mentalisaatioon perustuva työskentely auttaa erottamaan omat mielikuvat siitä, mitä toisesta todella tiedetään. Verkkoryhmissä kuviteltu tarina alkaa helposti tuntua tiedolta.

Myötätunto- ja empatiatyöskentely voi palauttaa kohteen kokonaiseksi ihmiseksi eikä ryhmän käyttämäksi hahmoksi.

Seksuaalineuvonta tai seksuaaliterapia voi olla paikallaan, jos jännitys tai seksuaalinen kiihtymys kytkeytyy toistuvasti todellisen ihmisen ei-suostumukselliseen nöyryyttämiseen.
Väkivaltatyö kuuluu tilanteisiin, joissa mukana on uhkailua, vainoamista, väkivallan ihannointia tai pelko siitä, että ajatukset muuttuvat teoiksi. Väkivaltaa käyttäneille on olemassa järjestöjen avopalveluja, vaikka palvelupolut vaihtelevat alueittain. Nollalinjan palveluohjaus.

Parisuhdeterapia voi auttaa rajoista, lojaalisuudesta ja hyväksynnänhausta keskustelemisessa. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole painostaa kumppania hyväksymään häirintää tai osallistumaan toisen kuntouttamiseen. Vastuu käyttäytymisen lopettamisesta kuuluu sitä harjoittavalle.

Mitä yhteisön pitäisi tehdä?
Yhteisön ei kannata väitellä siitä, kuka on ”alfa” tai todellinen ”kovis”, koska se säilyttää saman lapsellisen hierarkiakehyksen. Sen pitäisi yksinkertaisesti poistaa palkinto:

nöyryyttämisestä ei saa huomiota eikä asemaa;
yksityisaineisto poistetaan ja sen levittäminen johtaa seuraamuksiin;
sivustakatsojille tarjotaan mahdollisuus irtautua, mutta tekoja ei selitetä pois ryhmäpaineella;
johtohahmon pelottavuutta ei käsitellä miehisyytenä vaan kykynä saada muut luopumaan harkinnastaan;
kohdetta ei velvoiteta kohtaamaan, opettamaan tai antamaan anteeksi osallistujille.

Pelottavuus ei ole johtajuutta, häikäilemättömyys ei ole miehisyyttä eikä toisen nöyryyttämiseen osallistuminen ole yhteisöllisyyttä. Jos tarvitsee ryhmän hyväksynnän voidakseen sivuuttaa toisen ihmisarvon, ongelma ei ole kohteessa vaan omassa tavassa etsiä turvaa, jännitystä ja asemaa. Siihen voi saada apua, mutta ensimmäinen hoitava teko on toiminnan lopettaminen.

Jos väkivallan toteuttaminen vaikuttaa välittömältä tai joku on konkreettisessa vaarassa, silloin ei jäädä odottamaan terapiaprosessia, vaan poistutaan tilanteesta ja soitetaan 112.