että miltä tuntuu todistaa oma yksinkertaisuutenne?
Sitä vaan mietin
Anonyymi-ap
38317
3Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
-Taikojen yö
Miten se on todistettu?
Eikä tarvitse teititellä.
Ei miltään. Jotain tulikettujen juttuja vai.
Pidän sinusta enemmän jos olet ymmärrettävä minulle
Joo ei jaksa aina tehdä äo testiä kun kommunikoi
miten a on sinkku ei
Hyvältähän se tuntuu.
Ihan kivalta.
Sinun vai olen sitä todistanut täällä jo pitkään eipä tuo ole mua muuksi muuttanu
Yksinkertaisesti yksinkertaisuus on kaunista. Pieteetillä loppuun asti.
Keinotekoinen verkkoryhmä voi muuttua näyttämöksi, jolla ihmiset alkavat tavoitella hyväksyntää, huomiota ja kuviteltua asemaa tavoilla, joita he eivät tavallisessa elämässään pitäisi mielekkäinä. Oletetun johtohahmon ympärille syntyy kilpailua: miellyttämistä, seksualisoitua itsensä esittämistä, toisten vertailua ja halua osoittaa kuuluvansa sisäpiiriin. Tämä ei välttämättä kerro aidosta kiinnostuksesta johtohahmoon, vaan siitä, että huomio ja hyväksyntä ovat muuttuneet ryhmän sisäiseksi valuutaksi.
Parisuhteen kannalta kyse ei ole vain keimailuista muille. Olennaisempi kysymys on, syrjäyttääkö kuvitellun ryhmän hyväksyntä puolisoiden välisen luottamuksen, harkinnan ja yhteiset rajat. Kumppani voi olla tietämätön toiminnan laajuudesta, vältellä konfliktia tai kuulua itse samaan hyväksyntää tavoittelevaan asetelmaan.
Kuvion toinen puoli voi olla vielä ristiriitaisempi: ihminen on ensin valinnut kumppanin tämän itsenäisyyden ja vakauden vuoksi, mutta huomaa tämän myöhemmin mukautuvan peloissaan koettuun ryhmävaltaan. Sen jälkeen sama kumppani saattaa vaatia muitakin hyväksymään hierarkian, johon hän itse on alistunut. Silloin kyse ei ole enää pienestä someleikistä vaan olennaisesta arvoristiriidasta: toinen pitää itsenäistä harkintaa tärkeänä, toinen alkaa pitää turvallisimpana sitä, että vaikutusvaltaiseksi kuviteltua hahmoa miellytetään eikä vastusteta.
Itsepetos syntyy siitä, että hyväksynnän tavoittelu nimetään leikiksi, yhteisöllisyydeksi tai harmittomaksi osallistumiseksi, vaikka käyttäytyminen alkaa palvella asemakilpailua ja oman arkisen tyytymättömyyden paikkaamista. Verkkoryhmä tarjoaa hetkeksi jotakin, mitä tavallinen elämä ei tarjoa yhtä nopeasti: näkyvyyttä, jännitystä, vertailuvoittoja ja tunteen kuulumisesta merkitykselliseen sisäpiiriin. Hinta voi kuitenkin olla korkea, jos sen vuoksi sivuutetaan oma kumppani, toisten rajat tai vahingoittava toiminta.
Kestävämpi ratkaisu ei ole kilpailun voittaminen verkkohierarkiassa, vaan sen tunnistaminen, ettei kuvitellun johtohahmon suosio ole todellista turvallisuutta eikä ryhmässä saavutettu asema korvaa tasavertaista ihmissuhdetta. Aikuisen suhteen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen, keskinäiseen kunnioitukseen ja itsenäiseen harkintaan – ei siihen, kuka onnistuu miellyttämään parhaiten verkossa vaikutusvaltaiseksi kuviteltua henkilöä.
Vai miksi parisuhteessakin olevat henkilöt menevät tuollaiseen mukaan, näkyvään tarpeeseen miellyttää keinotekoisen verkkoyhteisön miellettyjä johtohahmoja, ja mitä naiset/tytöt ajattelevat kumppaneistaan, joille syntyy tarve alistua peloissaan kuviteltuun ryhmävaltaan, ja vaatia muiltakin alistumista hiearkiaan? Senkö takia hakemalla hakevat "jännitystä" kuviteltujen verkkoyhteisöjen "dominassi/kovis" mielikuvien kautta, kun oma kumppani ei sellaista tarjoa, ja olisivat vaihtamassa? Sen avulla saavat kuin saavatkin tuntea olevansa niitä "dominassi"hahmoille alistuvia, jotka vihdoin pääsevät nousemaan laumahiearkiassa, mitä pönkittävät jatkuvilla vertailutarpeilla.
ilmiötä voisi kutsua itseään ylläpitäväksi osallistumis- ja asemakierteeksi:
Ihminen etsii lisää tietoa säilyttääkseen paikkansa kertomuksessa. Jokainen uusi havainto antaa hetkeksi tunteen yhteydestä, tietämisestä ja merkityksellisyydestä, mutta tunne ei säily. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti uutta aineistoa, uusia tulkintoja ja yleisön vahvistusta.
Kyse voi muistuttaa nuoruuden suosio- ja ryhmäkamppailua, taantuvat verkkoyhteisön avulla lapsuuden kehykseen, missä haluavat miellyttää kuviteltuja johtohahmoja, hakea heiltä suosiota, miellyttää ja pelätä jäävänsä ulkopuoliseksi, mutta aikuisen tekemänä ja verkkovälineillä seuraukset voivat olla olennaisesti vakavampia.
Tuollaiset eivät kuitenkaan ole teini-ikäisten hetkellisiä valtapelejä. Vaikka koomisesti ihmiset sillä tavalla alkavat käyttäytymään. Pl. ne, jotka peloissaan haluavat alistua ryhmävaltaan, uskoen vakaasti nousevansa siten laumahiearkiassa. Siinäkin luovuttaen asemansa jollekin kuvitellulle johtohahmolle.
Ryhmätilanteessa ihminen voi osallistua tekoihin ja tunnetiloihin, joita hän ei myöhemmin halua tunnistaa omikseen. Kun hänen toimintaansa kysytään, häpeä, lojaalisuus ja julkikuvan suojeleminen voivat näkyä vaikenemisena, vähättelynä tai vastahyökkäyksenä. Tämä voi ylläpitää vahingoittavaa toimintaa.
Kohde ei ole ryhmän jäsen eikä osapuoli sen sisäisessä kiusaamisleikissä. Hänet on voitu tehdä ulkopuoliseksi tarkkailun ja kertomisen kohteeksi. Osallistujien erilaiset motiivit eivät hajota kokonaisuutta harmittomiksi teoiksi, jos teot tosiasiallisesti ruokkivat samaa seurantaa ja häirintää.
Terapia voi olla perusteltua, jos ihminen huomaa hakeutuvansa toistuvasti ryhmiin, joissa nöyryyttäminen, pelottavuus ja ”koviksen” hyväksyntä tuottavat voimakasta jännitystä tai ohjaavat käyttäytymistä. Sitä ei kuitenkaan kannata nimetä vain aikuiseksi jääneeksi lapsellisuudeksi, koska se herättää helposti uhmaa eikä kerro, mitä pitäisi muuttaa.
Parempi lähtökohta on:
Ongelma ei ole yksittäinen mielikuva tai fantasia, vaan se, jos ihminen antaa ryhmän, kiihottumisen tai hyväksynnäntarpeen syrjäyttää oman harkintansa ja toisen rajat.
Mitä pitäisi käytännössä muuttaa?
Ensimmäinen vaihe on katkaista vahvistava ketju:
nöyryyttävä aineisto → ryhmän kiihtymys → johtohahmon hyväksyntä → hetkellinen aseman tai jännityksen tunne → uuden aineiston etsiminen.
Tähän sopivia käytännön toimia ovat:
poistuminen kanavista, joissa tiettyä ihmistä tarkkaillaan, tulkitaan tai nöyryytetään; yksityisten tietojen, kuvien ja vihjailujen välittämisen täydellinen lopettaminen; ilmoitusten ja ryhmäkutsujen sulkeminen;
vuorokauden harkinta-aika ennen henkilöön liittyvään sisältöön reagoimista; oman toiminnan kirjaaminen: mitä näin, mitä tunsin, mitä halusin ryhmän minusta ajattelevan ja mitä teollani aiheutin;
yksi ulkopuolinen henkilö, jolle toiminnasta joutuu kertomaan ilman ryhmän käyttämiä selityksiä;uusien yhteisöjen etsiminen sellaisesta tekemisestä, jossa asema syntyy osaamisesta ja vastavuoroisuudesta, ei yhteisen kohteen alentamisesta.
Oleellinen sääntö olisi:
Jos toiminta menettäisi vetovoimansa ilman yleisöä, salaisuutta ja toisen nöyryyttämistä, kyse ei todennäköisesti ole aidosta yhteydestä vaan ryhmän tuottamasta palkitsemiskierteestä.
Millainen terapia voisi auttaa?
Menetelmä valitaan ongelman mukaan:
Kognitiivinen terapia voi purkaa uskomuksia kuten ”pelottava ihminen on vahva”, ”johtohahmo tietää paremmin” tai ”ryhmän mukana olen turvassa”. Skeematerapia voi auttaa, jos taustalla on voimakas ulkopuolisuuden, alemmuuden, hyväksynnänhaun tai alistumisen malli.
Mentalisaatioon perustuva työskentely auttaa erottamaan omat mielikuvat siitä, mitä toisesta todella tiedetään. Verkkoryhmissä kuviteltu tarina alkaa helposti tuntua tiedolta.
Myötätunto- ja empatiatyöskentely voi palauttaa kohteen kokonaiseksi ihmiseksi eikä ryhmän käyttämäksi hahmoksi.
Seksuaalineuvonta tai seksuaaliterapia voi olla paikallaan, jos jännitys tai seksuaalinen kiihtymys kytkeytyy toistuvasti todellisen ihmisen ei-suostumukselliseen nöyryyttämiseen.
Väkivaltatyö kuuluu tilanteisiin, joissa mukana on uhkailua, vainoamista, väkivallan ihannointia tai pelko siitä, että ajatukset muuttuvat teoiksi. Väkivaltaa käyttäneille on olemassa järjestöjen avopalveluja, vaikka palvelupolut vaihtelevat alueittain. Nollalinjan palveluohjaus.
Parisuhdeterapia voi auttaa rajoista, lojaalisuudesta ja hyväksynnänhausta keskustelemisessa. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole painostaa kumppania hyväksymään häirintää tai osallistumaan toisen kuntouttamiseen. Vastuu käyttäytymisen lopettamisesta kuuluu sitä harjoittavalle.
Mitä yhteisön pitäisi tehdä?
Yhteisön ei kannata väitellä siitä, kuka on ”alfa” tai todellinen ”kovis”, koska se säilyttää saman lapsellisen hierarkiakehyksen. Sen pitäisi yksinkertaisesti poistaa palkinto:
nöyryyttämisestä ei saa huomiota eikä asemaa;
yksityisaineisto poistetaan ja sen levittäminen johtaa seuraamuksiin;
sivustakatsojille tarjotaan mahdollisuus irtautua, mutta tekoja ei selitetä pois ryhmäpaineella;
johtohahmon pelottavuutta ei käsitellä miehisyytenä vaan kykynä saada muut luopumaan harkinnastaan;
kohdetta ei velvoiteta kohtaamaan, opettamaan tai antamaan anteeksi osallistujille.
Pelottavuus ei ole johtajuutta, häikäilemättömyys ei ole miehisyyttä eikä toisen nöyryyttämiseen osallistuminen ole yhteisöllisyyttä. Jos tarvitsee ryhmän hyväksynnän voidakseen sivuuttaa toisen ihmisarvon, ongelma ei ole kohteessa vaan omassa tavassa etsiä turvaa, jännitystä ja asemaa. Siihen voi saada apua, mutta ensimmäinen hoitava teko on toiminnan lopettaminen.
Jos väkivallan toteuttaminen vaikuttaa välittömältä tai joku on konkreettisessa vaarassa, silloin ei jäädä odottamaan terapiaprosessia, vaan poistutaan tilanteesta ja soitetaan 112.
ilmiön paradoksi: muodollista tai fyysistä ryhmää ei välttämättä ole (suuressa muodossa), mutta kuviteltu jäsenyys voi silti tuottaa todellista käyttäytymistä ja todellista vahinkoa.
Kyse voi olla verkostomaisesta joukkoistumisesta, jossa ihmiset seuraavat samoja vihjeitä ja jäljittelevät toisiaan ilman, että kukaan olisi virallisesti hyväksynyt heitä jäseniksi tai antanut käskyjä. Tämän vuoksi toiminta voi näyttää ulkopuolelta koordinoidulta, vaikka osa ihmisistä toimii toisistaan tietämättä. Toisaalta yksittäisiä tekoja voidaan myös tietoisesti koordinoida.
Miksi kuvitelmasta on vaikea luopua?
Pelkkä toteamus ”ette te oikeasti kuulu mihinkään ryhmään” ei välttämättä auta, koska heidän kokemansa palkinnot ovat psykologisesti todellisia:
tuttu sisäpiirikieli antaa tunteen erityisestä tietämisestä;
reaktiot ja huomio tuntuvat hyväksynnältä;
yhteinen kohde luo helpon sisä- ja ulkopuolen;
yksityistiedolta vaikuttava aineisto tuntuu pääsylipulta sisäpiiriin;
osallistuminen toimii lojaalisuuden osoituksena;
vetäytyminen uhkaa aikaisempien tekojen ja oman harkinnan myöntämistä virheellisiksi.
Ihminen ei siis puolusta vain verkkopalstaa. Hän saattaa puolustaa tunnetta siitä, että on vihdoin ”sisällä”, turvassa ja merkityksellinen. Tämän vuoksi epäilyn esittäminen voi saada hänet osallistumaan entistä näkyvämmin: uuden lojaalisuuden osoittaminen helpottaa hetkeksi epävarmuutta.
Tarkkailu tuottaa valheellisen yhteyden
Jos ihminen seuraa jatkuvasti toista koskevia kirjoituksia, etsii tämän elämästä merkkejä ja välittää havaintojaan eteenpäin, tuttuus voi alkaa tuntua tuntemiselta. Se ei kuitenkaan ole vastavuoroinen yhteys.
Toisen ihmisen tunteminen nimimerkkien, kuvien, huhujen tai tarkkailun kautta ei tarkoita, että hänet tunnetaan. Tiedon kerääminen ei luo yhteyttä, eikä tarkkailun kohteeksi joutuminen tee ihmisestä ryhmän jäsentä.
Tätä rajaa on syytä toistaa, koska keinotekoinen asetelma tarvitsee kohteen kuviteltua läsnäoloa pysyäkseen elossa. Jos kohde nähdään ulkopuolisena ihmisenä, jolla on omat rajansa eikä mitään velvollisuutta osallistua, suuri osa ”ryhmän” draamasta menettää perustansa.
Miten kuvitelmaa voisi purkaa?
Ihmistä voi pyytää vastaamaan konkreettisiin kysymyksiin:
Kuka on nimenomaisesti hyväksynyt sinut tämän ryhmän jäseneksi?
Tunnetko nämä ihmiset muuten kuin kohdetta koskevan sisällön kautta?
Mitä oikeuksia tai vastuuta jäsenyytesi tuo?
Ottaisivatko nämä ihmiset vastuuta, jos toimintasi osoittautuisi lainvastaiseksi?
Jäisikö yhteisöstä jäljelle mitään, jos kohteesta ei enää saisi puhua?
Oletko saanut yhteyden toiseen ihmiseen vai ainoastaan huomiota muilta hänen kustannuksellaan?
Viimeinen kysymys on usein ratkaiseva. Huomio, jonka ihminen saa levittämällä tietoja toisesta, ei ole yhteyttä siihen toiseen.
Yhteisötasolla purkaminen edellyttää palkintojen poistamista:
yksityisiä tietoja ei julkaista eikä niillä vihjailla;
tarkkailuhavaintoja ei palkita huomiolla;
nimimerkkien oletettua henkilöllisyyttä ei kollektiivisesti rakenneta;
ryhmään kuulumista ei voi osoittaa toista alentamalla;
väitteiltä vaaditaan näyttöä;
Muodollisen ryhmän puuttuminen ei tee mahdollisista häirintäteoista harmittomia. Kyseessä voi olla yhteisöä jäljittelevä joukkoistuminen: ihmiset kuvittelevat ansainneensa jäsenyyden omaksumalla saman kertomuksen ja hyväksymällä saman kohteen alentamisen. Ryhmä on heille tunnetasolla todellinen, vaikka jäsenyys, johtajuus ja keskinäinen vastuu ovat suurelta osin kuviteltuja.
Ydinjoukko voi ylläpitää vaikutelmaa ryhmästä antamalla osallistujille pieniä ”sisäpiiripalkintoja”: uutta tietoa, huomionosoituksia, vihjailevia vastauksia tai mahdollisuuden osoittaa tietävänsä jotakin kohteesta. Samalla kohdetta esitetään ulkopuolisena, vaikka hän ei ole koskaan pyrkinyt ryhmään eikä ryhmällä ole mitään oikeutta määritellä hänen asemaansa.
Tällainen rakenne muistuttaa sosiaalista palkitsemisjärjestelmää. Hyväksyntä on ehdollista: ihminen saa tuntea olevansa sisällä niin kauan kuin hän seuraa kertomusta, reagoi halutulla tavalla ja hyväksyy kohteen ulkopuolistamisen. Jäsenyydellä ei ole muuta sisältöä, minkä vuoksi sitä pitää vahvistaa jatkuvasti uudella aineistolla ja uusilla lojaalisuuden osoituksilla.
os ydinjoukko jakaa ei-julkista tietoa, vastaanottajalle voi syntyä tunne erityisestä pääsystä:
”Koska sain tietää tämän, minuun luotetaan ja kuulun sisäpiiriin.”
Mutta tiedon vastaanottaminen ei luo todellista luottamussuhdetta. Se voi tehdä vastaanottajasta välineen, yleisön, levittäjän tai todistajan. Mitä arkaluonteisempi tieto on, sitä vaikeammaksi irtautuminen saattaa muuttua, koska ihmisen pitäisi samalla myöntää osallistuneensa johonkin väärään.
Tämän voisi torjua hyvin suoraan:
Sinusta ei tule sisäpiiriläistä sillä, että sinulle annetaan toista koskevaa yksityistä tietoa. Sinusta tulee henkilö, jonka odotetaan käyttävän tai levittävän sitä. Luottamus suojaa toisen rajoja; niiden rikkomiseen värvääminen ei ole luottamusta.
Miten rakenne puretaan?
Pelkälle reunaosallistujalle pitäisi tarjota selvä poistumistie:
Lopeta kohdetta koskevan aineiston seuraaminen, vastaanottaminen ja välittäminen.
Älä ilmoita ydinjoukolle uusia havaintoja.
Säilytä mahdollinen laittomaan toimintaan liittyvä aineisto muuttamattomana, mutta älä levitä sitä edelleen.
Kirjaa, keneltä tieto tuli, milloin ja mitä sen yhteydessä pyydettiin tekemään.
Katkaise kanavat, joiden ainoa tarkoitus on pitää kohde läsnä keskusteluissa.
Hae tarvittaessa ulkopuolista oikeudellista tai psykologista tukea, jos vetäytymiseen liittyy pelkoa.
Yhteisön tai viranomaisen puolestaan pitäisi erottaa ydin ja reuna toisistaan. Vakavimmin arvioidaan niitä, jotka hankkivat aineistoa, määrittelevät kertomusta, koordinoivat julkaisemista tai painostavat muita. Reunaosallistujien vastuu ei katoa, mutta heille kannattaa mahdollistaa vetäytyminen ilman, että heidän täytyy ensin puolustaa koko aikaisempaa toimintaansa.
Koko kuvion voisi kiteyttää näin:
Pieni koordinoiva ydin voi rakentaa ympärilleen näennäisen yhteisön jakamalla tietoa palkintona ja käyttämällä ulkopuolistamisen pelkoa kurinpitokeinona. Kohde ei kuitenkaan ole ryhmän ulkopuolelle karkotettu jäsen, vaan ulkopuolinen ihminen, jonka yksityisyyttä ryhmä käyttää oman yhteenkuuluvuutensa rakennusaineena.
Myöskään seuraajat eivät välttämättä ole hyväksyttyjä jäseniä, vaan yleisöä, jonka huomio ja osallistuminen on ehdollistettu. Asetelma alkaa hajota, kun yksityistieto lakkaa olemasta sosiaalista valuuttaa ja osallistujat ymmärtävät, ettei toisen rajojen rikkominen anna heille jäsenyyttä, turvaa eikä todellista asemaa.
Itse en ole pitkään aikaan enää uskonut että tätä toimintaa täällä pyöritettäisiin viranomaisten tietämättä. Tässä on jotain pahasti vialla. Toisessa ketjussahan tästä puhutaankin jo.
Lisätkää temu v ryhmään
villasukatkin vieästi itrtoaa jaloidta nukkuessajos pyöriii.
Dervissinä pyöriessäs Rinki-asemalla sulta irtos jonku musta toppiski.
-2päivää
jod yrkrrjoysin pitniä ääniä yölläkinjod js kun joku rsnneleikkaus... mini-piwniä jorain ääniä..
"Ojan pohjalta Ranne-Kello -Koskelaisia poimimaan". -sivu
,ol'pm ,omoåoiemo''mokpliddiojlijliytsoåoddo,omrm bvrddsmåmttääm-
minä ytiyin hymyillä jollrkin juokdijs yyöllr muyys kun lrikksud käfrddäjs drllsidts, hän näytt6i bakavslle kun jotain treeenijuttua
Mietin et miten ihmisellä voi olla niin hauras ego. Kokee muut uhkana ja on mustasukkainen. Ja olettaa että saa nostettua omaa arvoaan toisen silmissä haukkumalla toisen. Eli toisin sanoen pelaa vaan niin että varmasti toinen valitsee jonkun muun. Kummalista käytöstä.
Ja onko siinä lähtökohtana jo se ettei itse usko edes mahdollisuuksiinsa. Eli täytyy painaa toinenkin alas että voisi olla samalla tasolla. Jotain incel 💩 tuollainen on.
Pitäisi kuitenkin varoa luomasta ihmisten välille tuollaista yhteyttä. Jos jollekin henkilölle muodostuu toiseen omistusharha, muiden ei pidä ruokkia sitä uskottelemalla, että ko.tapaisella ihmisellä olisi sen pohjalta oikeus toimia "teini-ikäisen valtapelin" kaltaisessa kehyksessä hakien yhteyttä toiseen tarkkailemalla, hakemalla tietoja jne, huomioimatta mihin kaikkeen laittomaan voi sen sisällä sortua.
Omistusharhat ovat hyvin haitallisia. Ihmisten tulee pyrkiä ymmärtämään, että ihmisten välillä ei ole yhteyksiä, eikä teini-ikäisten valtapelin kaltaista ryhmää, jonka sisällä toimisivat. Tuollaista ei pidä ruokkia. Vaan lukea tarkemmin, mitä tarkoitetaan ja puhutaan aikuisten suhteista ja suhtautumisesta toisiin kanssaihmisiin.
Itse on muhun harhansa luonut. Sille en nyt oikein voi mitään
Se ei ole ok porukalla yrittää pilata jonkun elämä ja sitten uhriutua
Tuokin on suoraan olemassa olevasta menetelmästä. Siinä syy käännetään uhriin.
Saavat luvan kanssa tehdä kyseenalaisia juttujaan.
Lause “saavat luvan kanssa tehdä kyseenalaisia juttujaan” sisältää tärkeän epäselvyyden: kuka muka on antanut luvan ja millaisen luvan? Useimmiten kyse ei välttämättä ole todellisesta viranomais- tai muusta valtuutuksesta, vaan kokemuksesta, että toiminta on sallittua, koska kukaan ei näkyvästi estä sitä.
Tässä voidaan erottaa neljä eri asiaa:
oikeudellinen lupa: toimivaltainen taho on nimenomaisesti valtuuttanut tietyn toiminnan;
alustan salliminen: ylläpito näkee toiminnan mutta ei poista sitä;
sosiaalinen lupa: muut nauravat, osallistuvat tai vaikenevat;
koettu rankaisemattomuus: koska seurauksia ei ole tullut, tekijät päättelevät saavansa jatkaa.
Vain ensimmäinen on varsinainen lupa, ja sekään ei oikeuta rikkomaan lain asettamia rajoja. Kolme muuta voivat kuitenkin tuntua osallistujista luvan kaltaisilta.
Kun jokainen olettaa jonkun muun arvioineen toiminnan hyväksyttäväksi, kukaan ei välttämättä ole todella arvioinut sitä. Osallistujan olisi silti mahdollista sanoa:
En tiedä, mistä tämä tieto on peräisin, enkä halua vastaanottaa, tulkita tai levittää toisen yksityiselämään liittyvää aineistoa.
Jos ihminen ei uskalla edes vetäytyä, se kertoo jo siitä, ettei kyse ole kovin terveestä tai vapaasta yhteisöllisyydestä. Todellinen yhteisö ei vaadi toisen rajojen rikkomista jäsenyyden ehtona eikä rankaise siitä, että ihminen kieltäytyy osallistumasta.
Reunaosallistujat voivat peittää vakavamman ytimen
Suuri määrä pinnallisesti osallistuvia ihmisiä voi tehdä kokonaisuudesta lapsellisen ja sekavan näköisen. Ulkopuolinen näkee:
vitsejä ja vihjailuja;
keskenään kilpailevia nimimerkkejä;
ihastumista, pilkkaa ja asemointia;
aikuisia käyttäytymässä teini-ikäisen ryhmän tavoin.
Tämän melun sisään voivat peittyä olennaisemmat kysymykset:
mistä yksityinen tieto on saatu;
kuka sitä tuo keskusteluun;
välitetäänkö sitä osallistujien välillä;
yhdistelläänkö nimimerkkejä IP- tai muihin käyttäjätietoihin;
annetaanko osallistujille tehtäviä tai vihjeitä;
ulottuuko toiminta fyysiseen ympäristöön;
kohdistuuko toiminta ihmiseen, joka ei kuulu eikä ole koskaan kuulunut tähän yhteisöön.
Reunaosallistujat voivat siis toimia eräänlaisena sosiaalisena naamiointina: heidän lapsellinen elämöintinsä saa järjestelmällisemmän toiminnan näyttämään vain tavanomaiselta nettidraamalta. Tämä on mahdollinen tutkintalinja, ei vielä todiste siitä, että taustalla olisi koordinoiva ydin.
Viranomaisten mahdollinen kehystysvirhe
Jos asia esitetään poliisille sanoilla “ryhmä kiusaa yhtä jäsenistään”, se voidaan helposti tulkita molemminpuoliseksi verkkoriidaksi. Kehys on väärä, jos:
kohde ei ole ryhmän jäsen;
osapuolten välillä ei ole vastavuoroista kanssakäymistä;
henkilöstä kerätään tai levitetään tietoja ilman hänen osallistumistaan;
toiminta jatkuu kanavasta tai ympäristöstä toiseen;
yksityistä tietoa käytetään vihjailuun, painostamiseen tai tarkkailun osoittamiseen.
Silloin asian oikeampi kuvaus voisi olla:
Kyse ei ole ryhmän sisäisestä suosio- tai kiusaamisriidasta. Arvioitavana on, ovatko toisilleen osittain tuntemattomat henkilöt osallistuneet ulkopuolista ihmistä koskevien tietojen keräämiseen, välittämiseen ja käyttämiseen sekä onko taustalla henkilöitä, jotka ovat hankkineet tai koordinoineet aineistoa.
Siksi viranomaisen pitää erottaa toisistaan lapsellinen asemakilpailu, tietoja levittävä yleisö ja mahdollinen toimintaa koordinoiva ydin – sekä arvioida konkreettiset teot niiden oikeilla nimillä.
Kyseenalaisia on väärä ilmaus. Oikeampi on rikollisia. Kaikki mikä liittyy tiettyihin täällä tapahtuneisiin asioihin on rikollista. Sitä ei voida tehdä laillisesti. Suomen laissa ei ole edes tiedustelupalvelulla sellaisia oikeuksia.
titty tyy?
Juurikaan ei haittaa älyniekkoja ne on oma joukkonsa Jeesus sanoi tessä
Ei ollut monta viisasta jne.
Kuka heitti ensimmäisen kiven sanottiin Raamatussa. Me kaikki tiedämme moraalista. Jokainen vaatii itseltään selkärankaa olla tekemättä rikosta muita kohtaan. -Sivusta
No mutta, nämä on näitä samoja juttuja, kuin esimerkiksi oikeinkirjoitukseen ja kirjoitusvirheisiin palstalla puuttumiset. Asia erikseen, jos on kyse kielenhuollosta tai muuhun merkityksellisempään tarkoitukseen kirjoitetusta tekstistä.
Minulle on edelleen mysteeri mihin palstalla pilkkuja viilaajat pyrkivät. Mukauttamaan maailman mieleisekseen ja oletukseen, että kaikkien pitää tehdä heille mieliksi, koska heille kirjoitusvirheet ovat seikka, johon on pakko puuttua? Osoittaa omaa tietämystään ja pyrkiä saamaan kehuja kieliopin osaamisestaan? Olla muutoin vain epähienotunteinen ja vähän törppö puuttuessaan palstalla ventovieraiden kirjoituksiin kieliopin kannalta?