Yläasteelta alkaen olen kärsinyt jatkuvasti pahenevasta esiintymisjännityksestä. Nyt olen aloittamassa yliopisto-opiskelun ja tiedän jokaisen kurssin alussa odottavani kauhulla kuinka opettaja ilmoittaa, että kurssiin sisältyy esitelmä tms. Olen muutenkin hyvin epävarma tuntemattomien ihmisten seurassa.
Olen kokeillut kaikenlaisia mielikuvaharjoituksia, rentoutumisia ja muita, mutta mikään ei toimi. Lääkäriin en tosin ole vielä uskaltautunut, koska sekin tuntuu liian pelottavalta.
En ole esiintynyt nyt muutamaan vuoteen. Uskon, että esiintymistilanteessa pyörtyisin tai saisin paniikkikohtauksen (saan lieviä paniikkikohtauksia joskus muulloinkin, esim. ihmisjoukossa). En pysty uskomaan, että lääkkeet auttaisivat tähän. En tiedä, miten uskaltaisin kokeilla! Eiväthän lääkkeet auta kuin oireisiin (punastelu, sydämentykytykset, hikoilu) eivätkä varsinaisesti siihen pelkoon. Vai miten on?
Minulla ei ole mitään halua pystyä esiintymään. Haluaisin olla omissa oloissani ja tehdä opiskeluni ja työni yksin. Minusta on väärin, että elämästäni tehdään helvettiä vain siksi, että jonkun mielestä minun täytyy pitää muutama esitelmä. Eiväthän normaalit ihmiset voi käsittää sitä pelkoa. Tietysti järkevä ajattelisi, että parasta on hakea lääkkeet ja muuttua. Minä en halua muuttua. Haluan olla esiintymispelkoinen, joka ei joudu esiintymään. Tätä on varmaankin vaikea ymmärtää.
Onko lääkäriltä (jos uskallan joskus mennä) mahdollista saada todistus, joka vapauttaa minut yliopistoesitelmien pitämisestä? Minulla menee monta vuotta pilalle, kun pelkään jo nyt jotakin tulevaisuuden seminaariesitelmää :(
Olen kokeillut kaikenlaisia mielikuvaharjoituksia, rentoutumisia ja muita, mutta mikään ei toimi. Lääkäriin en tosin ole vielä uskaltautunut, koska sekin tuntuu liian pelottavalta.
En ole esiintynyt nyt muutamaan vuoteen. Uskon, että esiintymistilanteessa pyörtyisin tai saisin paniikkikohtauksen (saan lieviä paniikkikohtauksia joskus muulloinkin, esim. ihmisjoukossa). En pysty uskomaan, että lääkkeet auttaisivat tähän. En tiedä, miten uskaltaisin kokeilla! Eiväthän lääkkeet auta kuin oireisiin (punastelu, sydämentykytykset, hikoilu) eivätkä varsinaisesti siihen pelkoon. Vai miten on?
Minulla ei ole mitään halua pystyä esiintymään. Haluaisin olla omissa oloissani ja tehdä opiskeluni ja työni yksin. Minusta on väärin, että elämästäni tehdään helvettiä vain siksi, että jonkun mielestä minun täytyy pitää muutama esitelmä. Eiväthän normaalit ihmiset voi käsittää sitä pelkoa. Tietysti järkevä ajattelisi, että parasta on hakea lääkkeet ja muuttua. Minä en halua muuttua. Haluan olla esiintymispelkoinen, joka ei joudu esiintymään. Tätä on varmaankin vaikea ymmärtää.
Onko lääkäriltä (jos uskallan joskus mennä) mahdollista saada todistus, joka vapauttaa minut yliopistoesitelmien pitämisestä? Minulla menee monta vuotta pilalle, kun pelkään jo nyt jotakin tulevaisuuden seminaariesitelmää :(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Yliopistossa meni hyvin, en muista joutuneeni pitämään kuin 3 esitelmää...
Väitöskirjatouhuihin en ruvennut, koska se olisi tiennyt seminaareja ulkomailla ja väitöstilaisuutta!!!!
Kaipa niihin suullisiin esitelmiin voi hakea vapautusta ja kirjoitella esseitä sen sijaan.
En tiedä voiko yliopistossa esiintymisiä korvata esseillä. Meillä ei ainakaan ollut sellaista mahdollisuutta, mutta toki toisaalla se voi olla mahdollista. Esiintymisiä (pakollisia) oli minulla n. kymmenen. Esiintymisten määrä luultavasti riippuu koulutusohjelmasta.
Kyllä lääkkeet yleensä auttaa. Beetasalpaajat poistavat fyysisiä oireita (esim. äänen ja käsien vapina, sydämen hakkaaminen). Lievästi rauhoittavat lääkkeet poistavat puolestaan psyykkisiä (rauhoittavat ja rentouttavat oloa). Kyseisiä lääkkeitä voi ottaa ennen pelottavia tilanteita eli ei tarvitse syödä jatkuvasti.
Mene rohkeasti lääkärille ja keskustele asiasta. YTHS:n lääkäreille tuo asia on taatusti jokapäiväistä.
beetasalpaajia,mikä siinä on niin kauheaa jos ottaa vain silloin lääkkeen kun tarvii..? ei niitä tarvi loppuelämää syödä,vaikka vain kouluajan ja esitelmien aikana. minulla ainakin koulunkäynti on helpottunut huomattavasti lääkkeiden ansiosta.älä pelkää käyttää niitä,uskon että koko elämänlaatusi paranisi jos kävisit juttelemassa lääkärillesi ja saisit lääkkeitä vaivaan.
epäilen että sinulla on ollut vaikea lapsuus: ankarat vanhemmat, jotka ovat mahdollisesti riidellyt paljon ja toisaalta ylisuojelleet sinua. Olet ehkä myös joutunut krooniseen stressiin esim. sisarusten pilkan vuoksi? Kannattaa harkita vuosia kestävää psykoterapiaa, sillä olen vuorenvarma että elämästäsi tulee yhä enenevissä määrin yhtä helvettiä ellet hae apaua. Lääkkeet eivät tuonkaltaista esiintymispelkoa poista. Todistusta, jolla sinut vapautettaisiin esiintymisistä, et ainakaan Oulun YTHS:ltä saa, joten mars yksityiselle, mutta kannattaisin kuitenkin sitä terapiaa....
Näin jyrkkä vastaus ei liene paikallaan, eikä ole oikein. Kaikki jännittää myöskin tämä asiantuntijakin, joten näin radikaali-tuomio ei ole paikallaan. Vuosien saatossa eri ihmiset ovat kärsineet sodan, vanhempien avioliiton kriisien yms. kautta joten tälläinen kasvuympäristökin on tosi monelle totta. Silti heistä on kasvanut todella vahvoja ihmisiä, eikä mitään pumpuli-ihmisiä. Halusin oikaista tätä aika jyrkkää lausumaa sillä ettei kaikki todella tarvi terapiaa, he pystyvät käsittelemään ja oivaltamaan elämän kokemuksensa kautta hienoja elämän viisauksia ja kokemuksia elämäänsä. Terapia ei silti ole huonosta silti. Moni ihminenhän "terapioi" sillä lailla että kertoo kokemuksiaan ja käsittelee näitä näin. Tsemppiä vain jännittäjille, meitä on 9/10, jotka jännittävät.
En ole ihan noin moniongelmainen kuitenkaan. Minulla on varsin mukavat ja kannustavat vanhemmat. Toki heissä on vikansa, mutta eivät ongelmani yksin heistä johdu. Sisaruksia minulla ei ole enkä ole kärsinyt mittavasta koulukiusaamisestakaan. Elämästäni tuskin tulee helvettiä, jos en hankkiudu työhön, jossa joudun olemaan esillä jatkuvasti. Terapiasta en kyllä aio muutaman hassun esitelmän vuoksi maksaa. Millä perusteella en saa todistusta ainakaan Oulun YTHS:ltä?
Vai ei vastaukseni ole oikein. Sinäkö tiedät asian paremmin? Kerrohan koulutuksestasi. Olenko väittänyt etten jännittäisi?? Kyllä vaan jännitänkin. Sodat sun muut: niinpä, toiset ovat syntymästään vahvempia eivätkä sairastu karuimmissakaan oloissa. Toiset, sytymäherkät, sairastuvat mm. kuvailemani kaltaisissa olosuhteissa. Lääketieteellisestä Medline-tietokannasta lisätiedot, jos et minua usko, vaikka olen aiheeseen opinnoissani perehtynyt. Terapia kyllä on paikallaan jos kärsii PAHASTA, elämää rajoittavasta esiintymispelosta, jolla ei ole MITÄÄN tekemistä normaalin jännityksen kanssa. Tuonkaltainen oireyhtymä vain pahenee ajan myötä, ja lääkkeistä ei yleensä ole mitään apua.
myöskään elämäviisauksien oivaltamisella ei ole mitään tekemistä noin pahan esiintymispelon kanssa. Asioita ei kannata kaunistella, vaan tarttua härkää sarvista, joten mars terapiaan! Voit saada Kelakorvauksen terapiaan, joten itse et sitä maksaisi.
Yhä ihmetyttää mistä tämä "positiivisuus kunniaan" on päätynyt huimaan lopputulokseen, että minä en jännittäisi?? Ja edelleen sen pohjalta päättelet, että tuomioni olisi radikaali. Minähän nimenomaan myönnän kärsiväni ketjun aloittajan kanssa samoista ongelmista, mutta toisin kuin te, minä en kaunistele ongelmaa, vaan olen rohkeasti pureutunut ongelman syihin. Lueppa AVOIMESTI mielenterveydenhäiriöistä, ja huomaat että tämäntyyppiset ahdistuneisuushäiriöt fiksoituvat lähes aina lapsuuteen, joten sieltä se syy on etsittävä ja sieltä se syy etsitään, halusitpa tai et, psykoanalyysissäkin. Se että sinä koet lapsuutesi olleen onnellinen, ei välttämättä tarkoita että se sitä olisi ollut. Sillä tuskin muistat millaista kohtelua sait 1-3-vuotiaana. Korostettakoon, että "epäonnistunut" lapsuus ei tarkoita että lapsuudessa olisi jotain TODELLA traagista sattunut, toiset vain ovat herkempiä mm. emotionaaliselle laiminlyönnille jne.
Olen tätä esiintymispelkoa lukuun ottamatta tyytyväinen elämääni ja siihen, millainen ihminen olen, vaikka olenkin hiljainen ja ujo. En koe sitä rasitteeksi, koska viihdyn pitkälti omissa oloissani tai hyvien ystävien seurassa. Toki joskus olisin mielelläni vähemmän ujo, mutta se ei ole minulle ongelma. Vain esiintymiset aiheuttavat minussa todellista ahdistumista. MUTTA minä en välttämättä kaipaa siitä ahdistuksesta eroon, en vain halua esiintyä. Koulussa joudun pitämään muutaman esitelmän, joista selviän luultavasti jotenkin. Sen jälkeen siirryn työelämään, eikä minun tarvitse esiintyä yhtään missään. En todellakaan halua ruveta avautumaan psykiatrille, joka ei ymmärrä minua lainkaan. (Olen joskus yrittänyt kirjoitella psykiatrin kanssa, mutta siitä ei ole tullut mitään, koska psykiatri sattui olemaan minulle väärä henkilö.)
Olen itse analysoinut lapsuuttani ja selvittänyt, mikä siinä oli hyvää ja mikä ei. En tiedä, miten esiintymispelkoni parantuisi sillä, että terapeutti onnistuu kaivamaan esille vielä jotakin ikävää menneisyydestäni. Ylipäänsä en voi käsittää, miten tästä voisi päästä puhumalla. Ehkä sinä haluaisit kertoa? Mitä apua olet saanut terapiasta? Mitä syiden löytäminen hyödyttää? Minä siis mielestäni tiedän syyt omalla kohdallani varsin hyvin.
Huomasit varmasti, että suhtaudun melko negatiivisesti terapiaan. Näin on vain omalla kohdallani. Eihän terapia ole kaikille sopiva hoitomuoto. Lisäksi koulun esiintymiset tavallaan suututtavat minua, koska ne eivät ota huomioon ihmisten erilaisuutta. Vaikka en pelkäisikään esiintymistä, ääneni olisi silti liian hiljainen enkä osaisi kuin lukea paperista. Esiintyminen on biologisesti epäluonnollista ihmiselle, minkä vuoksi se pelottaa niin monia. Kaikki tuijottavat silmäparit kertovat vihamielisyydestä (eläinmaailmassa tuijotus on usein vihaisuuden merkki) eikä pakoon pääse.
Nyt kuule lääkärin puheille ja äkkiä (ei tarvitse olla välttämättä psykiatri, mutta mene mieluummin yksityiselle kuin kunnalliseen). Itse olen kärsinyt esiintymisjännityksestä jo lähes 10v, eli en mikään noviisi ole näissä asioissa. Ainoastaan lääkkeiden avulla olen pystynyt nuo tilanteet läpikäymään, enkä ole näiden vuosienkaan jälkeen koukussa näihin lääkkeisiin, koska syön niitä vain noissa tilanteissa. Siis ne todellakin auttavat juuri noihin pelko- ym. oireisiin, ja antavat varmuutta.
Itse aikoinani myös mietin, kannattaako jatkaa yliopistoon koska en halunnut enää joutua noihin esiintymistilanteisiin. Rohkenin kuitenkin mennä YTHS:n lääkärille, joka onneksi sattui olemaan ymmärtäväinen (nähtyään varmasti vuosien saatossa NIIN monia meidän kaltaisia..). Häneltä sain sekä propralia sydämentykytykseen ja rauhoittavaa (oxepam) otettavaksi ennen esitelmää. Näillä olen pärjännyt tähänkin asti, nyt väitöskirjan kimpussa. En siis ole antanut tuon asian tulla urakehitykseni tielle, vaikka noita esiintymistilaisuuksia inhoankin. Nuo rauhoittavat antavat kuitenkin sen varmuuden että "minä onnistun tästä"--minullakin oli kyllä esim. kuolemanpelkoa ja aivan näkyviä fyysisiä oireita (en saanut sanaa suustani) ennenkuin hain (ja sain) apua.
Siis mene ihmeessä lääkärille, hekin ovat vain ihmisiä- eivät "jumalia". Ja heitä on moneen junaan, toiset suhtautuvat rauhoittavien lääkkeiden määrämiseen hyvinkin varauksella mutta ei saa lannistua. Kyse on kuitenkin sinun elämästäsi ja tulevaisuudestasi. Vaikka et halua esiintyä- kuten emme me monet muutkaan- niin nämä auttavat sinua edes niiden pakollisten tilanteiden läpi joihin joudut valitettavasti. Tsemppiä Sinulle, et ole yksin!