Tapio istahti osaston kahvihuoneen kulahtaneelle nojatuolille ja veti syvään henkeä. Kello oli vasta puoli kahdeksan aamulla, mutta takana oli jo tunti sellaista painetta, jota harva ulkopuolinen ymmärtää. Pitkän linjan hoitomiehenä Tapio oli nähnyt kaiken: vihaa, pelkoa, hätää ja sen hiljaisen luovuttamisen, joka sattui kaikkein eniten.
Osastolla hoidettiin ihmisiä, joiden mielet olivat särkyneet tai joiden elämänlangasta oli enää hauras riekale jäljellä. Tapio oli aina uskonut yhteen asiaan: ihmisarvoon. Siihen, että jokainen potilas oli ansainnut tulla kohdatuksi ilman ennakkoluuloja, suoraan ihmisenä ihmiselle, ilman että heitä leimattiin tai työnnettiin syrjään.
Mutta se suru, jota Tapio kantoi, ei johtunut pelkästään raskaasta työstä tai kiireestä. Se johtui siitä toisesta todellisuudesta, joka odotti työpäivän jälkeen.
Vapaa-ajallaan Tapio oli kohdannut sen saman ilmiön, jota hän näki työssäänkin – ei tosin sairauden muodossa, vaan uskonnollisena ahtautena ja armottomuutena. Samat ihmiset, jotka puhuivat hienoista arvoista ja puhtaudesta, olivat valmiita sulkemaan oven toisten edestä, jakamaan tuomioita ja leimaamaan toisinajattelevat "riivatuiksi" tai vääristyneiksi. He vaativat itselleen portinvartijan roolia, ikinä kysymyttä, missä on armo tai kuka on evankeliumin todellinen kohde.
Tapio muisti, kuinka eräskin kerta eräs tiukkaan yhteisöönsä takertunut ihminen oli huutanut hänelle tuomion sanoja ja sanonut hänen kulkevan harhaan, koska hän ei alistunut ihmisten sääntöihin. Se suru ei ollut vihaa; se oli syvää hämmennystä ja ikävää. Miten siitä kauniista sanomasta, jonka piti tuoda elämä ja lohtu, oli saatu tehtyä kahleita ja pelkoa? Miten ihmiset halusivat niin palavasti leimata toisensa sen sijaan, että olisivat ojentaneet käden?
Tapio katsoi kahvikuppinsa reunaa. Työvuoro odotti. Osastolla oli taas potilaita, jotka tarvitsivat kuuntelijaa – ihmistä, joka ei tuomitsisi, ei sulkisi ovia eikä leimaisi.
Hän nousi tuolista, suoristi työvaatteidensa kauluksen ja pyyhki kasvoilleen sen saman rauhallisen ilmeen, jota monet pitivät turvasatamanaan. Suru pysyisi sydämessä, mutta se sai muuttua voimaksi: haluksi kohdata toinen ihminen niin, että armo todella näkyisi teoissa eikä vain sanoissa.
Osastolla hoidettiin ihmisiä, joiden mielet olivat särkyneet tai joiden elämänlangasta oli enää hauras riekale jäljellä. Tapio oli aina uskonut yhteen asiaan: ihmisarvoon. Siihen, että jokainen potilas oli ansainnut tulla kohdatuksi ilman ennakkoluuloja, suoraan ihmisenä ihmiselle, ilman että heitä leimattiin tai työnnettiin syrjään.
Mutta se suru, jota Tapio kantoi, ei johtunut pelkästään raskaasta työstä tai kiireestä. Se johtui siitä toisesta todellisuudesta, joka odotti työpäivän jälkeen.
Vapaa-ajallaan Tapio oli kohdannut sen saman ilmiön, jota hän näki työssäänkin – ei tosin sairauden muodossa, vaan uskonnollisena ahtautena ja armottomuutena. Samat ihmiset, jotka puhuivat hienoista arvoista ja puhtaudesta, olivat valmiita sulkemaan oven toisten edestä, jakamaan tuomioita ja leimaamaan toisinajattelevat "riivatuiksi" tai vääristyneiksi. He vaativat itselleen portinvartijan roolia, ikinä kysymyttä, missä on armo tai kuka on evankeliumin todellinen kohde.
Tapio muisti, kuinka eräskin kerta eräs tiukkaan yhteisöönsä takertunut ihminen oli huutanut hänelle tuomion sanoja ja sanonut hänen kulkevan harhaan, koska hän ei alistunut ihmisten sääntöihin. Se suru ei ollut vihaa; se oli syvää hämmennystä ja ikävää. Miten siitä kauniista sanomasta, jonka piti tuoda elämä ja lohtu, oli saatu tehtyä kahleita ja pelkoa? Miten ihmiset halusivat niin palavasti leimata toisensa sen sijaan, että olisivat ojentaneet käden?
Tapio katsoi kahvikuppinsa reunaa. Työvuoro odotti. Osastolla oli taas potilaita, jotka tarvitsivat kuuntelijaa – ihmistä, joka ei tuomitsisi, ei sulkisi ovia eikä leimaisi.
Hän nousi tuolista, suoristi työvaatteidensa kauluksen ja pyyhki kasvoilleen sen saman rauhallisen ilmeen, jota monet pitivät turvasatamanaan. Suru pysyisi sydämessä, mutta se sai muuttua voimaksi: haluksi kohdata toinen ihminen niin, että armo todella näkyisi teoissa eikä vain sanoissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Poloiset unohtaneet kasteen armon.