Porkkanan matka pimeästä valoon

Oulun seudun mustassa, ravinteikkaassa mullassa piili syvällä salaisuus. Siellä, kaukana päivänvalosta ja ihmisten kiireestä, eli pieni porkkana.
Pitkän kesän ajan porkkana oli kasvanut tiukassa puristuksessa. Multa oli painanut sitä joka puolelta, ja ympärillä oli pyörinyt kaikenlaisia muitakin puutarhan asukkaita – itsepäisiä rikkaruohoja ja tiukkoja maamatoja, jotka halusivat toimia puiston portinvartijoina. Ne vaativat, että jokaisen kasvin piti kasvaa tarkasti suoraan alaspäin, tiettyjen sääntöjen ja mittojen mukaan, muuten sitä ei katsottaisi "hyväksytyksi" osaksi penkkiä.
Mutta porkkana ei välittänyt portinvartijoiden vaatimuksista. Sen sisällä sykkii kirkas, oranssi elämä ja vahva tahto kasvaa kohti sitä suurta valoa, joka siinsi jossain kaukana maan pinnan yläpuolella. Se tiesi, että sen arvo ei ollut kiinni multakerroksen paksuudesta tai siitä, mitä naapurin nauris siitä ajatteli, vaan siitä puhtaasta elämänvoimasta, joka piti sitä yllä.
Sitten tuli syksyn korjuun aika. Kuokankärki halkaisi mullan, ja yhtäkkiä porkkana nostettiin ylös pimeydestä suoraan syyskuun raikkaaseen ilmaan ja kultaiseen auringonpaisteeseen.
Porkkana ravisti päältään viimeiset mullat, nosti oranssin lakkinsa ylpeänä pystyyn ja kylpi siinä samassa puhtaassa valossa, jota se oli koko elämänsä ajan unelmoinut näkevänsä. Tie oli ollut pitkä ja ahdas, mutta nyt se sai loistaa sellaisena kuin oli – valmiina tuomaan elämää ja iloa eteenpäin.