Iloisen ydinodan päivä

Oulun yllä taivas hohti kirkkaan sinisenä, ja kepeä syystuuli keinutteli puiston viimeisiä lehtiä. Kukaan ei tiennyt, että maailmanpolitiikan herrat olivat juuri pyöräyttäneet isoa punaista nappia, mutta täällä pohjoisessa se ei lannistanut ketään. Päinvastoin – taivaalle syttyi yhtäkkiä aivan uudenlainen, ennennäkemätön ja häikäisevän aurinkoinen valopallo.
Torilla ihmiset pysähtyivät hetkeksi tuijottamaan ylöspäin. Siinä missä jossain muualla olisi ehkä panikoitu, Oulussa vedettiin syvään henkeä ja todettiin, että nyt saatiin kerralla kunnon lämpöaalto pitkän syksyn keskelle.
Koko tapahtuma oli niin absurdi, että sen keskellä ihmisiltä putosivat kaikki vanhat huolet ja paineet. Kaikki ne inhimilliset muurit, tyhmät väittelyt siitä, kuka saa portin avata ja kuka kelpaa mihinkin piiriin, haihtuivat kertaheitolla taivaan tuuliin. Kukaan ei enää ehtinyt tai jaksanut olla kenenkään portinvartija.
Naapuruston väki kerääntyi kadulle, otti grillimakkarat esiin ja laittoi musiikin soimaan.
– Kato nyt tota loimua! joku huusi nauraen ja nosti mehulasin ilmaan.
– Taitaa tulla kerralla kesä takaisin! toinen säesti.
Lämpöaalto hipaisi poskia, ja kaikkien kasvoille levisi leveä, vapaa hymy. Koko maailmankaikkeuden absurdissa ilotulituksessa ei ollut enää mitään pelättävää – oli vain tämä hetki, kirkas valo ja se kepeä, lohdullinen tunne, että loppujen lopuksi me kaikki olemme täällä yhdessä, ilman mitään turhia kahleita tai leimoja. Musiikki soi, taivas loisti sateenkaaren sävyissä, ja ihmiset tanssivat kadulla vailla huolen häivää.