Iloisen sodan karnevaali

Oulun torilla tuoksui tuore kahvi ja paahdetut mantelit, kun syyskuinen lauantaipäivä kääntyi iltapäivän puolelle. Kukaan ei voinut arvata, millainen käänne Oulun ja naapurikaupungin välisiin vanhoihin kiistoihin oli tulossa, kun kaupunginvaltuuston torvisoittokunta marssi torille – ei suinkaan vakavina ja rinta rottingilla, vaan leveät hymyhuulilla ja marssisauvat iloisesti keinuen.
Päätös oli syntynyt edellisenä iltana pitkien neuvottelujen jälkeen. Sen sijaan, että vanhat riidat ja rajakiistat olisivat johtaneet harmaaseen vääntöön ja poteroihin kaivautumiseen, johtomiehet olivat päättäneet julistaa iloisen sodan.
Säännöt olivat yksinkertaiset: taistelukenttänä toimisi torialue, aseina olisivat höyhenet, ilmapallot, vaahtomuoviset nuijat ja valtavat määrät iloista naurua, ja voittajaksi selviytyisivät kaikki.
– Valmistaudu! huusi naapurikaupungin komentaja ja heitti ilmoille ison kourallisen konfettia, joka leijaili kullan- ja vaaleanpunaisina hiutaleina syysaurinkoon.
Siitä syntyi hetkessä riemukas sekamelska. Vanhat herrat, jotka olivat vuosikymmeniä pitäneet yllä tiukkoja muureja, ottaneet portinvartijan rooleja ja väitelleet siitä, kuka saa omistaa minkäkin pellon, nauroivat niin että vedet valuivat silmistä. Kukaan ei enää muistanut, kuka oli aloittanut tai kenellä oli eniten valtaa. Kaikki inhimilliset leimat, tittelit ja raskas arvokkuus pyyhkiytyivät pois ensimmäisen vaahtomuovipallon osumasta.
Lapset kirkuivat riemusta, torvimusiikki soi jazz-rytmeillä, ja torin laidalle pystytetyistä teltoista levisi lämpimien lettujen tuoksu. Koko maailman taakka oli poissa.
Kun päivä alkoi kääntyä iltaan ja aurinko laski Perämeren yllä, sotilaat molemmilta puolilta istuivat yhdessä pitkien pöytien ääreen syömään makkaraa ja pullaa. Kukaan ei hävinnyt, kaikki voittivat, ja Oulun syysillassa kaikui vain yksi asia: vapauttava, sydäminen ja loputon nauru.