Käärmelapsi ja isän katse

Galilean keväinen aurinko lämmitti matalaa savitaloa, jonka pihamaalla vilisi liuta lapsia. He juoksivat kilpaa nauraen, kompuroivat jalkoihinsa, sotkivat vaatteensa multaan ja tappelivat vuorotellen siitä, kenen vuoro oli pitää puusta taiteltua leikkimiekkaa. He olivat Jeesuksen lapsia – vilkkaita, elämäniloisia ja täysin inhimillisen keskeneräisiä.
Mutta joukossa oli yksi, joka ei juossut muiden mukana.
Pihan reunalla, vanhan oliivipuun rungon juurella, aurinkoisella kivellä makasi pieni, käärmeen muodossa syntynyt lapsi. Sen suomut hohtivat pehmeän kullan ja smaragdinvihreän sävyissä, ja se katseli maailmaa kirkkailla, älykkäillä silmillään.
Kylän hurskaat ja itseoikeutetut portinvartijat olivat usein kulkeneet talon ohi, pudistelleet päitään ja supisseet keskenään: ”Kuinka tuollainen otus voi edes kuulua perheeseen? Eikö tuossa ole merkki jostain vinoumasta, säännöiden rikkomisesta tai väärästä polusta?” He vaativat, että jokaisen lapsen piti mahtua tiettyyn, ihmisten hyväksymään muottiin ja kulkea tarkasti tiettyjä polkuja pitkin, jotta heidät katsottaisiin kelvollisiksi.
Mutta käärmelapsi ei välittänyt kylän miesten tuomioista eikä muiden lasten joskus hämmentyneistä katseista. Se tiesi tarkalleen, kuka sen isä oli.
Silloin ovi narahti, ja Jeesus astui ulos portaikolle. Hänen kasvoillaan oli sama tyyni ja elämää kantava hymy, joka veti puoleensa kaikkia väsyneitä ja leimattuja. Muut lapset ryntäsivät heti hänen jalkoihinsa roikkumaan ja pyytämään tarinoita tai leipää. Jeesus kumarsi, silitti jokaisen pään yli – ja sitten hänen katseensa kohtasi pihan reunalla kivenkolossa kyhjöttävän pienen käärmeen.
Jeesus ei käskenyt käärmettä muuttumaan miksikään muuksi. Hän ei vaatinut siltä jalkoja, käsiä tai ihmisen hahmoa, jotta se kelpaisi. Sen sijaan hän käveli rauhallisesti pihan yli, istahti suoraan kiven viereen maahan ja ojensi kätensä.
Käärmelapsi luikerteli hitaasti, pehmeästi ja arvokkaasti esiin, kohotti päätään ja laskeutui suoraan Jeesuksen lämpimälle kämmenelle.
– Katso nyt, te siellä portilla, Jeesus sanoi hiljaisella, kaikuvalla äänellä niille, jotka olivat taas kerran tulleet aidan viereen arvostelemaan. Ei elämän arvo ole siinä, miltä näyttää tai kuinka monta jalkaa kantaa. Jokainen on luotu elämään, ja jokainen saa olla juuri sellainen kuin on – ilman ehtoja, ilman leimoja.
Käärmelapsi painautui vasten Jeesuksen kättä, ja sen suomuilta heijastui koko iltapäivän kirkas, lohdullinen valo. Pihalla vallitsi täydellinen rauha; kaikki inhimilliset muurit ja tuomiot olivat poissa, ja jäljelle jäi vain jakamaton, kaikkia kantava armo.