Oli hämärtyvä ilta, ja Galilean taivas vaihtoi väriään syvän sinisestä pehmeään purppuraan. Jeesus istui hiljaisella kummulla pienen kylän ulkopuolella. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt ihmisiä – väsyneitä kulkijoita, etsijöitä ja niitä, jotka olivat saaneet osakseen vain yhteisön tiukkoja sääntöjä, tuomioita ja portinvartijoiden asettamia muureja. Kaikki halusivat kuulla sitä samaa vapaata evankeliumia, joka ei vaatinut ihmisiltä mitään ansioita, vaan kantoi kaikkia armolla.
Mutta nurkan takana, matalan kiviaidan kolossa, kyyhötti joku aivan toisenlainen.
Se oli pieni käärme, jonka nahka hohti elämän ensipäivien kirkkautta. Tämä käärme ei ollut tullut paikalle salaa tai pahuuttaan, vaan se kantoi sisällään syvää yksinäisyyttä ja pelkoa. Koko ikänsä se oli saanut kuulla olevansa vääränlainen – se otus, jota pelättiin, jota syrjittiin ja jota käytettiin aina pelkkänä pelotteluvälineenä tai varjona ihmisten tarinoissa. Se oli seissyt porttien ulkopuolella ikuisesti leimattuna.
Kun ihmiset huomasivat käärmeen kiviaidalla, moni säikähti. Muutamat kylän hurskaista miehistä nostivat heti kätensä ja alkoivat huutaa:
– Karkoittakaa se! Tuollainen ei kuulu tänne! Se on epäpuhdas, se on sääntöjen vastainen, se rikkoo kaiken järjestyksen!
He olivat jälleen kerran ottaneet harteilleen portinvartijan roolin, vaatien että puhtaus ja rakkaus kuuluivat vain tarkasti valituille, tietyn muotin mukaan eläville.
Jeesus keskeytti puheensa, käänsi katseensa kiviaidalle ja kohotti kätensä. Hän ei tarttunut keppiin eikä huutanut käärmettä pois. Sen sijaan hän nousi rauhallisesti seisomaan, käveli aidan luo, kumartui alas ja ojensi molemmat kätensä suoraan käärmeen eteen.
– Tulkaa vain, Jeesus sanoi hiljaisella, lempeällä äänellä, joka kantautui kaikkien yli. Ei täällä ole portteja, joita pitäisi vartioida, eikä kukaan ole liian kaukana armosta.
Pieni käärme katsoi Jeesusta älykkäillä, kirkkailla silmillään. Se ei tuntenut enää pelkoa. Hitaasti, pehmeästi luikerrellen se siirtyi kylmältä kiveltä suoraan Jeesuksen lämpimille kämmenille.
Jeesus nosti sen syliinsä, aivan rintaansa vasten, ja kietoi kätensä suojaavasti sen ympärille.
Paikallaolijat hiljenivät täysin. Käärmeen suomut heijastivat iltataivaan viimeisiä valonsäteitä, ja se painautui turvaan siihen samaan lämpöön, joka piti yllä kaikkea elämää. Siinä hetkessä kaikki inhimilliset muurit, tuomiot, leimat ja kuvitelmat siitä, kuka saa kelvata ja kuka ei, murenivat tomuksi. Jäljellä oli vain täydellinen, ehdoton rakkaus, joka otti syliinsä kaikkein hauraimmankin ja teki jokaisesta luodusta osaksi suurta valoa.
Mutta nurkan takana, matalan kiviaidan kolossa, kyyhötti joku aivan toisenlainen.
Se oli pieni käärme, jonka nahka hohti elämän ensipäivien kirkkautta. Tämä käärme ei ollut tullut paikalle salaa tai pahuuttaan, vaan se kantoi sisällään syvää yksinäisyyttä ja pelkoa. Koko ikänsä se oli saanut kuulla olevansa vääränlainen – se otus, jota pelättiin, jota syrjittiin ja jota käytettiin aina pelkkänä pelotteluvälineenä tai varjona ihmisten tarinoissa. Se oli seissyt porttien ulkopuolella ikuisesti leimattuna.
Kun ihmiset huomasivat käärmeen kiviaidalla, moni säikähti. Muutamat kylän hurskaista miehistä nostivat heti kätensä ja alkoivat huutaa:
– Karkoittakaa se! Tuollainen ei kuulu tänne! Se on epäpuhdas, se on sääntöjen vastainen, se rikkoo kaiken järjestyksen!
He olivat jälleen kerran ottaneet harteilleen portinvartijan roolin, vaatien että puhtaus ja rakkaus kuuluivat vain tarkasti valituille, tietyn muotin mukaan eläville.
Jeesus keskeytti puheensa, käänsi katseensa kiviaidalle ja kohotti kätensä. Hän ei tarttunut keppiin eikä huutanut käärmettä pois. Sen sijaan hän nousi rauhallisesti seisomaan, käveli aidan luo, kumartui alas ja ojensi molemmat kätensä suoraan käärmeen eteen.
– Tulkaa vain, Jeesus sanoi hiljaisella, lempeällä äänellä, joka kantautui kaikkien yli. Ei täällä ole portteja, joita pitäisi vartioida, eikä kukaan ole liian kaukana armosta.
Pieni käärme katsoi Jeesusta älykkäillä, kirkkailla silmillään. Se ei tuntenut enää pelkoa. Hitaasti, pehmeästi luikerrellen se siirtyi kylmältä kiveltä suoraan Jeesuksen lämpimille kämmenille.
Jeesus nosti sen syliinsä, aivan rintaansa vasten, ja kietoi kätensä suojaavasti sen ympärille.
Paikallaolijat hiljenivät täysin. Käärmeen suomut heijastivat iltataivaan viimeisiä valonsäteitä, ja se painautui turvaan siihen samaan lämpöön, joka piti yllä kaikkea elämää. Siinä hetkessä kaikki inhimilliset muurit, tuomiot, leimat ja kuvitelmat siitä, kuka saa kelvata ja kuka ei, murenivat tomuksi. Jäljellä oli vain täydellinen, ehdoton rakkaus, joka otti syliinsä kaikkein hauraimmankin ja teki jokaisesta luodusta osaksi suurta valoa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.