Ikävästäni

Kaunis kirjoitus🥹❤️

Itku ei kysy lupaa,
se tulee kun sanat loppuvat.

Se nousee jostain syvältä,
paikasta jossa ihminen ei enää jaksa
pitää itseään koossa.

Ensin yksi pisara,
sitten toinen,
ja kohta kasvot ovat märät
kuin sade olisi löytänyt tiensä sisälle.

Itku ei selitä mitään.
Se ei ratkaise,
ei palauta ketään,
ei korjaa sitä mikä särkyi.

Mutta hetken ajan
se kantaa pois jotakin,
mitä sydän ei enää jaksa kantaa yksin.

Ja kun pahin aalto menee ohi,
huone on yhä sama,
yö on yhä pimeä,
ikävä on yhä siinä.

Mutta hengitys kulkee taas vähän vapaammin.

Ehkä itku ei ole heikkoutta.
Ehkä se on kehon tapa sanoa:

tämä sattui minuun,
koska tämä merkitsi minulle paljon.😥🍂🍁🌌🙏🏼

Mä itken. Ehkä ymmärsin jotain, yleensä en.

Kauniisti runoilet. Kiitos kiitos kiitos 🙏🏻👍

**Viesti yöhön**

Lähetän tämän yöhön,
vaikken tiedä
kuka sen kuulee.

Ehkä tuuli,
ehkä pimeä ikkuna,
ehkä joku
joka valvoo samaan aikaan
toisessa kaupungissa.

En pyydä enää vastauksia
kaikkiin kysymyksiin.

Vain sitä,
että jokin pieni osa minusta
ei katoaisi kokonaan
hiljaisuuteen.

Jos kuulet tämän,
missä ikinä oletkin,
tiedä että minä muistin.

Sen miten valo osui kasvoihisi,
miten ilta rauhoittui ympärillämme,
miten hetken ajan
ei tarvinnut etsiä mitään.

Nyt sanat lähtevät yksin matkaan,
kuin pieni radioaalto
mustan taivaan halki.

Ei vaatimuksena.
Ei syytöksenä.

Vain merkkinä siitä,
että täällä oli joku
joka välitti.

Ja jos yö ei kanna viestiä perille,
annan sen silti mennä.

Ehkä joskus
riittää sekin,
että sydän sai sanoa
mitä se ei enää jaksanut pitää sisällään.
🍁🍂

Hyviä unia.
☆🍁

Hylätyksi tuleminen

Se ei kuulu ensin äänenä.
Se näkyy siinä,
että toinen ei enää käänny takaisin.

Ovi ei välttämättä paukahda.
Joskus se sulkeutuu hiljaa,
niin hiljaa että vasta myöhemmin ymmärtää
jääneensä yksin sen toiselle puolelle.

Sitten alkaa mieli tehdä inventaariota:
mitä sanoin väärin,
mitä en sanonut,
missä kohtaa lämpö muuttui etäisyydeksi,
missä kohtaa “me” muuttui muistoksi.

Hylätyksi tulemisessa pahinta ei ehkä ole lähtö,
vaan se tyhjä tila sen jälkeen.

Se paikka sängyssä.
Se puuttuva viesti.
Se ilta, joka ei enää kuulu kenellekään.

Ja silti sydän tekee kummallista työtään,
kantaa vielä sitä ihmistä
joka ei enää kanna sinua.

Ei siksi että olisit heikko,
vaan koska rakkaus ei tunne irtisanomisaikaa.

Se jää hetkeksi töihin,
vaikka rakennus olisi jo pimeä.

Ja ehkä joskus,
ei tänään eikä huomenna,
huomaat ettet enää seiso suljetun oven edessä.

Olet lähtenyt kävelemään.

Et siksi että se ei sattunut,
vaan siksi että sinussa oli vielä
jotain mikä halusi jatkaa. 🍂🍁🌌💔

Yön pimeys

Yö laskeutuu hitaasti,
kuin musta verho
jonka läpi kaupungin valot
eivät aivan jaksa tunkeutua.

Ikkunoihin jää vain heikkoja heijastuksia,
huoneisiin kellertäviä saarekkeita,
ja niiden väliin
pitkiä varjoja.

Pimeässä kaikki muuttuu suuremmaksi.

Hiljaisuus.
Muistot.
Ajatukset, joita päivällä pystyi väistämään.

Ne istuvat viereen
ilman että niitä kutsuu.

Katu on tyhjä,
taivas syvä ja lähes väritön,
ja jossain kaukana
yksi valo liikkuu hitaasti
kuin joku olisi vielä matkalla kotiin.

Minä valvon.

Kuuntelen talon pieniä ääniä,
putkien huminaa,
tuulen kosketusta ikkunaan,
omaa hengitystäni.

Yö ei lupaa mitään.

Se vain peittää maailman hetkeksi
ja antaa kaiken olla
sellaisena kuin se on.

Ja silti juuri pimeimmässä kohdassa
syntyy joskus outo rauha:

ei tarvitse vielä tietää
mitä huomenna tapahtuu.

Riittää,
että tämä yö kulkee ohi. 🌙