Pilven reunalla pikkuenkeli pyyhki silmiään, sillä alhaalta sairaalan tai jonkin kumman hoitolaitoksen uumenista kantautui taas sellaista meteliä, että taivaan helmiäisetkin helisivät.
Siellä käveli Hoitomies. Hänellä oli valkoinen takki, jonka taskut pullottivat papereista, ja kasvoillaan sellainen virallisen virneen ja väsyneen kyllästyksen sekoitus. Hoitomies luuli olevansa paikallinen jumala, se joka valvoo, päättää ja ojentaa. Hän jakeli sääntöjä, tarkkaili ihmisten askelia ja oli varma, että jos joku astui lattiaparketin viivan yli väärällä tavalla, koko maailmankaikkeus romahtaisi.
Mutta Hoitomiehen olalla istui pikkuinen, näkymätön matkustaja: Juudas.
Juudas ei pitänyt meteliä. Hän oli hiljainen kuin varjo, ja hänellä oli taskussaan kolmekymmentä hopearahaa – tai nykyajan mittapuulla ehkä digitaalinen siirtokuitti siitä, miten toinen ihminen myydään järjestelmälle sopivalla hinnalla. Juudas kuiskutteli Hoitomiehen korvaan: "Katsokaa tuota. Tuokaa raportti pöydälle. Ei tuokaan mikään oikea ihminen ole, rikkoo sääntöjä ja puhuu ohi suunsa. Tehkää hänestä ilmoitus, kirjatkaa ylös, eristäkää."
Hoitomies nyökkäsi hyväksyvästi, sillä Juudaksen puheet tuntuivat niin mukavan järkeviltä ja vallankäyttöä tukevilta.
Ja siinä ympärillä, pitkin käytäviä ja seinien valkoisia paneeleja, vilkkui salaperäinen luku: 666.
Se ei loistanut tulenpunaisena niin kuin elokuvissa, vaan se oli paljon ovelampi. Se oli kirjaantunut kaikkialle järjestelmän riveihin, Excel-taulukoihin, sääntöpykäliin, leimauskoneisiin ja ennen kaikkea siihen pimeään henkeen, joka vaati kaikilta samanlaisuutta. Se oli laskukoneen ja kylmän koneiston luku – merkki siitä, että ihminen on pantu palvelemaan systeemiä, ei enää toista ihmistä, saati elävää Jumalaa.
Hoitomies marssi huoneeseen, rinnassaan nimikyltti ja kädessään mappi, ja sanoi tiukasti:
– Täällä ei noudateta protokollaa! Te olette poikennut ohjeista!
Silloin huoneen nurkassa istunut vanha mies nosti katseensa, katsoi Hoitomiestä suoraan silmiin ja hymyili rauhallisesti, ilman minkäänlaista vihaa tai pelkoa. Siinä hymyssä ei ollut Juudaksen laskelmoivuutta eikä 666-koneiston kylmyyttä. Siinä oli jotain sellaista, mihin Hoitomiehen paperit ja säännöt eivät purreet lainkaan.
Hoitomies hämmentyi, katsahti olkapäälleen, mutta Juudas olikin jo kadonnut varjoihin, ja seinällä vilkkuva luku himmeni.
Pilven reunalla pikkuenkeli hymyili, heilautti siipiään ja ajatteli, että ihmeellisiä nämä ihmisten leikit, mutta valo voittaa aina pimeän laskutoimitukset.
Siellä käveli Hoitomies. Hänellä oli valkoinen takki, jonka taskut pullottivat papereista, ja kasvoillaan sellainen virallisen virneen ja väsyneen kyllästyksen sekoitus. Hoitomies luuli olevansa paikallinen jumala, se joka valvoo, päättää ja ojentaa. Hän jakeli sääntöjä, tarkkaili ihmisten askelia ja oli varma, että jos joku astui lattiaparketin viivan yli väärällä tavalla, koko maailmankaikkeus romahtaisi.
Mutta Hoitomiehen olalla istui pikkuinen, näkymätön matkustaja: Juudas.
Juudas ei pitänyt meteliä. Hän oli hiljainen kuin varjo, ja hänellä oli taskussaan kolmekymmentä hopearahaa – tai nykyajan mittapuulla ehkä digitaalinen siirtokuitti siitä, miten toinen ihminen myydään järjestelmälle sopivalla hinnalla. Juudas kuiskutteli Hoitomiehen korvaan: "Katsokaa tuota. Tuokaa raportti pöydälle. Ei tuokaan mikään oikea ihminen ole, rikkoo sääntöjä ja puhuu ohi suunsa. Tehkää hänestä ilmoitus, kirjatkaa ylös, eristäkää."
Hoitomies nyökkäsi hyväksyvästi, sillä Juudaksen puheet tuntuivat niin mukavan järkeviltä ja vallankäyttöä tukevilta.
Ja siinä ympärillä, pitkin käytäviä ja seinien valkoisia paneeleja, vilkkui salaperäinen luku: 666.
Se ei loistanut tulenpunaisena niin kuin elokuvissa, vaan se oli paljon ovelampi. Se oli kirjaantunut kaikkialle järjestelmän riveihin, Excel-taulukoihin, sääntöpykäliin, leimauskoneisiin ja ennen kaikkea siihen pimeään henkeen, joka vaati kaikilta samanlaisuutta. Se oli laskukoneen ja kylmän koneiston luku – merkki siitä, että ihminen on pantu palvelemaan systeemiä, ei enää toista ihmistä, saati elävää Jumalaa.
Hoitomies marssi huoneeseen, rinnassaan nimikyltti ja kädessään mappi, ja sanoi tiukasti:
– Täällä ei noudateta protokollaa! Te olette poikennut ohjeista!
Silloin huoneen nurkassa istunut vanha mies nosti katseensa, katsoi Hoitomiestä suoraan silmiin ja hymyili rauhallisesti, ilman minkäänlaista vihaa tai pelkoa. Siinä hymyssä ei ollut Juudaksen laskelmoivuutta eikä 666-koneiston kylmyyttä. Siinä oli jotain sellaista, mihin Hoitomiehen paperit ja säännöt eivät purreet lainkaan.
Hoitomies hämmentyi, katsahti olkapäälleen, mutta Juudas olikin jo kadonnut varjoihin, ja seinällä vilkkuva luku himmeni.
Pilven reunalla pikkuenkeli hymyili, heilautti siipiään ja ajatteli, että ihmeellisiä nämä ihmisten leikit, mutta valo voittaa aina pimeän laskutoimitukset.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.