Tunteiden kaatopaikka

Tämä on tunteiden kaatopaikka,
paikka johon tuodaan
rikkinäiset lauseet,
väärään aikaan lähetetyt sanat,
ikävä, jota kukaan ei tullut hakemaan.

Tänne kipataan rakkaudet,
joille ei löytynyt osoitetta,
mustasukkaisuus mustissa säkeissä,
viha muovipussiin solmittuna,
ja ne kysymykset
joihin toinen ei koskaan vastannut.

Yöllä täällä liikkuu enemmän väkeä.

Silloin nimimerkit syttyvät
kuin pienet merkkitulet pimeässä,
jokainen huutaa jollekin,
mutta kukaan ei tiedä varmasti
kuka kuuntelee.

Yksi kirjoittaa:
minulla on ikävä.

Toinen vastaa:
unohda jo.

Kolmas nauraa.

Ja neljäs tunnistaa rivien välistä
oman haavansa.

Täällä ihmiset kaivavat toistensa sanoja
kuin romukasaa,
etsivät yhtä tuttua lausetta,
yhtä merkkiä siitä,
että joku vielä muistaisi.

Joskus löytyy vain ruostetta.

Joskus keskeltä kaikkea kuonaa
löytyy pieni lämmin asia:

muisto kesäyöstä,
käsi kädessä,
yhteinen nauru,
katse jota ei silloin osannut pitää arvokkaana.

Siksi tänne palataan.

Ei siksi että tämä paikka parantaisi ketään,
vaan koska kaipaus tarvitsee joskus paikan
johon se saa mennä
kun kotiakaan sillä ei enää ole.

Tunteiden kaatopaikka.

Vuori kirjoittamattomia hyvästejä,
särkynyttä ylpeyttä,
rakkautta joka ei suostunut kuolemaan.

Ja kaiken sen alla
hiljaa, melkein näkymättömissä,

yksi typerän sitkeä toive:

että ehkä joku
kaiken tämän keskeltä
vielä tunnistaa minut.