Epäilen että tältä pallukaltamme ei löydy toista lajia jolla olisi ihmislajille ominainen itsetietoisuus.
Minkähän vuoksi tämä ainutlaatuinen lajimme piirre aiheuttaa niin suurta tuskaa, että siitä pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä?
Alkoholi, huumeet, meditaatio, transsi, orgasmi. Kaikki keinoja saada se raksutus päässään hiljenemään edes hetkeksi.
Onko (itse)tietoisena oleminen itseasiassa sairaalloinen poikkeama, josta olisi syytäkin päästä eroon? Vai ovatko ne ihmiset vain turhautuneita, tyhjyydentunteilla ja tarkoituksettomuudella paiskattuja jotka eivät saa mieli-ihmisenä olemisesta mitään irti? Pitäisikö heidän vain oivaltaa että täällä nyt ollaan ja sillä siisti, turha kaivata johonkin transsendenttiin tilaan tai muuten vaan vintistään pimenneeksi?
(Minäkin kaipaan suureen tuntemattomaan, mutta viime aikoina olen alkanut ajatella että ei tämä minuna oleminenkaan hassumpaa ole.)
Minkähän vuoksi tämä ainutlaatuinen lajimme piirre aiheuttaa niin suurta tuskaa, että siitä pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä?
Alkoholi, huumeet, meditaatio, transsi, orgasmi. Kaikki keinoja saada se raksutus päässään hiljenemään edes hetkeksi.
Onko (itse)tietoisena oleminen itseasiassa sairaalloinen poikkeama, josta olisi syytäkin päästä eroon? Vai ovatko ne ihmiset vain turhautuneita, tyhjyydentunteilla ja tarkoituksettomuudella paiskattuja jotka eivät saa mieli-ihmisenä olemisesta mitään irti? Pitäisikö heidän vain oivaltaa että täällä nyt ollaan ja sillä siisti, turha kaivata johonkin transsendenttiin tilaan tai muuten vaan vintistään pimenneeksi?
(Minäkin kaipaan suureen tuntemattomaan, mutta viime aikoina olen alkanut ajatella että ei tämä minuna oleminenkaan hassumpaa ole.)
Vastaukset 33
Vanhimmat
mulla ainakin tekee naista mieli...
>> Alkoholi, huumeet, meditaatio, transsi, orgasmi. Kaikki keinoja saada se raksutus päässään hiljenemään edes hetkeksi. >>
Hei se "raksutus" ei todellakaan ole sama asia kuin itsetietoisuus.
>> Onko (itse)tietoisena oleminen itseasiassa sairaalloinen poikkeama, josta olisi syytäkin päästä eroon? >>
Mikäli tarkoitat nk. raksutusta, niin on. Se on sairaalloinen poikkeama, eräänlainen tauti. Jopa synti. Ja siitä on viisasta pyrkiä eroon. Mutta se on etenemistä kohti itsetietoisuutta, ei siitä pois.
Niinpä tietenkin. Eihän lapsilla ole mitään tarvetta alkoholin käyttöön, huumeisiin, meditaatioon ja transsiin (elleivät duunaa sitä luonnostaan?) tai orgasmiin.
Raksutuksen täytyy siis olla jotain mikä kehittyy vähitellen piinaamaan aikuista ihmistä. (Loputon sisäinen lörpöttely ja piinaavan tarkka ja voimallinen tietoisuus omasta olemassaolosta ja minänään olosta.)
>> Raksutuksen täytyy siis olla jotain mikä kehittyy vähitellen piinaamaan aikuista ihmistä. >>
Kyllä. Toisaalta voima ja tietoisuuskin kehittyvät ihmiselle vain vähitellen ja elämänkokemuksen myötä, joten me emme sittenkään olleet lapsina yhtään sen lähempänä pyhyyttä kuin nytkään.
Paras siis vain jatkaa taistelua raksutusta vastaan ja kerätä elämänkokemusta, eikä haikailla takaisin lapsuuteen.
>> Minkähän vuoksi tämä ainutlaatuinen lajimme piirre (itsetietoisuus) aiheuttaa niin suurta tuskaa, että siitä pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä? >>
Tämä ansaitsee vielä selventämistä. Esittämääsi asiaa koskeva hämmennys johtuu siitä, että meillä on väärä käsitys itsestämme. Meillä ei ole itsetietoisuutta. Me vain uneksimme, että meillä on sellainen. Mutta meillä ei ole. Se on unta, kirottua ja viheliäistä unta. Se on valhetta.
Meillä on mielestämme kaikki mukavuudet, me olemme luomakunnan kruunut, me olemme kaikki suuria päälliköitä, meillä on suuri tietoisuus ja kaikki lahjakkuudet, me tiedämme kuinka asiat ovat. Sellaista tarinaa me kerromme, koska haluamme uskoa siihen. Mutta me olemmekin orjia, kurjia ja tuskaisia orjia. Me olemme ohittaneet mahdollisuutemme tulla tietoisiksi, uneksimalla itsellemme itsetietoisuuden. Emme voi olla todella hereillä, ennenkuin myönnämme olevamme unessa, ettei se jota luulimme hereilläoloksi sittenkään ollut sitä.
Siitä johtuu kärsimys, josta kysyit. Se ei ole muuta kuin epätietoisuutta asioiden todellisesta laidasta. Ensimmäinen askel sen aidon ja oikean itsetietoisuuden löytämiseen on tutkia itseään. Tulet huomaamaan oman mekaanisuutesi, sen kuinka elät orjuudessa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja olet sen ehkä jo huomannutkinm, päätelleen kirjoituksistasi. Mutta sinä kärsit, koska ymmärryksesi on edelleen liian teoreettistä, älyllistä ja pääteltyä. Sinun täytyy todella sisäistää se. Sinä edelleen uskot että jotenkin se totuus löytyy asioita märehtimällä. Usko nyt jo hitto soikoon, että kaikki mitä tiedät on väärin. Se kapista ja kurjaa valhetta, joka sinun täytyy kokonaan leikata pois itsestäsi.
Vain näennäinen itsetietoisuus on kärsimystä.
Tiedän, se on vaikeaa. Mutta minä en luovuta ennenkuin minusta henki jättää, enkä ehkä luovuta senkään jälkeen. Ja toivotan myös sinulle tarmoa ja onnea kamppailussasi tässä painajaisunessa joka ainoastaan vaikuttaa tavalliselta... Kulkekoon kaikkein Hereilläolevin kanssasi kun ylität hirviöiden tasankoa.
Sinun,
Unileijona
Luuletko että kaikki mitä kirjoitan koskettelee aina minua itseäni?
Haluan pohdiskella ihmisten tarvetta irrottautua itsestään. Miksi ihmiset vihaavat itseään niin paljon että yrittävät liuottaa aivonsa viinalla? Tämä on jokakesäinen ikuisuuskysymys.
Orjuus? Mistä se syntyy?
En elä jatkuvan insipiraation ja intuition armolahjatilassa. Silloin jäljelle jäävät aivot. Ehkäpä en pääse niiden kanssa puusta pitkään, mutta ainakin aivot saavat jumppaa, eikä latvalaho eli kalkkiutuminen uhkaa kovin varhaisessa iässä.
Totuus? Niitä löytyy vaikka jokalähtöön. Arvotaan sopivin.
Sisäistäminen? Onko se jonkun toisen ihmisen sisäisen totuuden itsensä ulkopuolelta ottamista ja itseensä siirtämistä? Vai leijuuko se totuus ilmassa kenen tahansa ulottuvilla?
Olen viime aikoina netissä kohdannut ihmisiä jotka sanovat omistavansa totuuden. Eikä heidän asiansa ole kuulema sitä mitenkään perustella, miten ovat tähän totuuteen päätyneet. Rivien välistä kuuluu että polvistu totuuteni edessä.
Huonot polvet, naksuvat. Ei jaksa.
>> Luuletko että kaikki mitä kirjoitan koskettelee aina minua itseäni? >>
Eikö se sitten koskettanut?
>> Haluan pohdiskella ihmisten tarvetta irrottautua itsestään. >>
Eikö sinulla ole sellaista tarvetta?
>> Miksi ihmiset vihaavat itseään niin paljon että yrittävät liuottaa aivonsa viinalla? Orjuus? Mistä se syntyy? >>
Juurihan minä selitin mistä se minun mielestäni johtuu. Ole nyt reilu ja mieti mitä sanoin tai ota edes jotain kantaa.
>> En elä jatkuvan insipiraation ja intuition armolahjatilassa. >>
Kuka sellaista on olettanut?
>> Totuus? Niitä löytyy vaikka jokalähtöön. Arvotaan sopivin. >>
Kyynistä paskaa.
>> Sisäistäminen? Onko se jonkun toisen ihmisen sisäisen totuuden itsensä ulkopuolelta ottamista ja itseensä siirtämistä? >>
Taas tuo sun ulkopuolisen vallan vainoharha vie ryhdin keskustelulta. Lakkaa huolehtimasta.
>> Vai leijuuko se totuus ilmassa kenen tahansa ulottuvilla? >>
Kenties voidaan sanoa, että leijuu. Miksi ei leijuisi? Onko tämä tärkeä kysymys?
>> Olen viime aikoina netissä kohdannut ihmisiä jotka sanovat omistavansa totuuden. >>
Äh, älä välitä. Kunhan kiusaavat.
>> Huonot polvet, naksuvat. Ei jaksa. >>
Paljon mua kiinnostaa naksuuko. Naksuvat ne mullakin. Tarviiko mulle kumarrella? Etkö tajua, että minä olen tässä ja yritän keskustella kanssasi, mutta sinä vaan jauhat paskaa ämpäri päässäsi etkä kiinnitä mitään huomiota siihen mitä ympärilläsi tapahtuu?
>Eikö se sitten koskettanut?
Ei aivan. En käytä huumeita enkä viinaa.
>> Haluan pohdiskella ihmisten tarvetta irrottautua itsestään. >>
>Eikö sinulla ole sellaista tarvetta?
Ei kohta enää jos nykyinen moodi jatkuu. Ajatukseni keskipiste olikin siinä että en ymmärrä (enää?) näitä ihmisiä jotka vihaavat ja inhoavat itseään. Näen näitä itsestään eroon pyrkiviä kaikkialla, ja olen alkanut suhtautua heihin ihmetellen.
Mikä. Korostan MIKÄ. Mikä on niin karmeaa siinä että on olemassa. Olemassa ihmisenä. Olemassa itsenään. En kysy tätä nimenomaan sinulta, rääkäisen tämän kaikelle kansalle. Miksi te inhoatte olemassaoloanne ja opetatte muutkin inhoamaan olemassaoloaan?
>> Totuus? Niitä löytyy vaikka jokalähtöön. Arvotaan sopivin. >>
>Kyynistä paskaa.
Niinno sinä et tietenkään tiedä niitä kaikkia totuksia joita olen viime aikoina kuullut ja ihmetellyt taas kauhiast' että mikähän tuonkin/hänenkin totuudesta niin suurenmoisen tekee. En ala niitä tähän laittaa. Sitä sortimenttia paskaa löytyy moninaisten uskojen maailmasta vaikka joka pelto lannoittaa.
>> Sisäistäminen? Onko se jonkun toisen ihmisen sisäisen totuuden itsensä ulkopuolelta ottamista ja itseensä siirtämistä? >>
>Taas tuo sun ulkopuolisen vallan vainoharha vie ryhdin keskustelulta. Lakkaa huolehtimasta.
Taas määrittelet ajatukseni sen yhden ainoan mallin kautta joka minusta sinulla on. Tarkoitin että miten voi sisäistää sellaista jota ei jo valmiiksi omista itsessään?
>Äh, älä välitä. Kunhan kiusaavat.
Sanoisin että eniten kiusaavat itseään. Ihmiset voivat näemmä vakuuttua aivan mistä tahansa.
>> Huonot polvet, naksuvat. Ei jaksa. >>
>Tarviiko mulle kumarrella? Etkö tajua, että minä olen tässä ja yritän keskustella kanssasi, mutta sinä vaan jauhat paskaa ämpäri päässäsi etkä kiinnitä mitään huomiota siihen mitä ympärilläsi tapahtuu?
En puhunut sinusta. Ei kaikki aina sinua(kaan) koske.
Mutta kieltämättä voisin jonkin aikaa välttää uskonnollisia ja katsomuksellisia keskusteluja... Ne ovat 50 % siitä mikä väsyttää, ja se toinen 50 % on se varsinainen aihe, eli se että ihmiset inhoavat itseään. Ehkäpä heidät vaan tulee jättää inhoamaan... Yksinkertaisin ratkaisu on yleensä paras.
>>>Mutta me olemmekin orjia, kurjia ja tuskaisia orjia.>Siitä johtuu kärsimys, josta kysyit. Se ei ole muuta kuin epätietoisuutta asioiden todellisesta laidasta.>Ensimmäinen askel sen aidon ja oikean itsetietoisuuden löytämiseen on tutkia itseään.>Mutta sinä kärsit, koska ymmärryksesi on edelleen liian teoreettistä, älyllistä ja pääteltyä. Sinun täytyy todella sisäistää se.>Usko nyt jo hitto soikoon, että kaikki mitä tiedät on väärin. Se kapista ja kurjaa valhetta, joka sinun täytyy kokonaan leikata pois itsestäsi.>Mutta *minä* en luovuta ennenkuin minusta henki jättää, enkä ehkä luovuta senkään jälkeen.
>>>Miksi ihmiset vihaavat itseään niin paljon että yrittävät liuottaa aivonsa viinalla? Tämä on jokakesäinen ikuisuuskysymys.>Orjuus? Mistä se syntyy?>Sisäistäminen? Onko se jonkun toisen ihmisen sisäisen totuuden itsensä ulkopuolelta ottamista ja itseensä siirtämistä? Vai leijuuko se totuus ilmassa kenen tahansa ulottuvilla?
>>>Mikä on niin karmeaa siinä että on olemassa. Olemassa ihmisenä. Olemassa itsenään. En kysy tätä nimenomaan sinulta, rääkäisen tämän kaikelle kansalle. Miksi te inhoatte olemassaoloanne ja opetatte muutkin inhoamaan olemassaoloaan?>Taas määrittelet ajatukseni sen yhden ainoan mallin kautta joka minusta sinulla on. Tarkoitin että miten voi sisäistää sellaista jota ei jo valmiiksi omista itsessään?>Yksinkertaisin ratkaisu on yleensä paras.
Ärsyttävä biisi.
>No ei voikaan. Jos lasket "itseen" mukaan kollektiivisen alitajunnan kerrostumat.
Platonin mukaan tieto on muistiin palauttamista, anamnesis. Ja kreikan totuudeksi käännettävä sana on "aletheia", eli "se, joka Letheltä varjeltuu".
Niin, siinäpä sitä taas sellainen näkemys joka pitää jotenkin kokea käytännössä että siihen voi tosissaan yhtyä! Vuosien varrella olen kyllästynyt, suorastaan kuoleentunut siihen että joku on aina vaatimassa että tajua toi ja ymmärrä tää koska tää on kuule hei TOTUUS. Ei kannettu vesi kaivossa pysy... Oma lähde pitää löytyä, ja sitä minä en nyt enää viitsi hiki lentäen kaivaa. Istun kaivon viereen ja paistattelen päivää.
Mutta alatheia kuulostaa jänskältä.
Kunnon... Joo. Elämäni olisi ollut oikein paratiisi ilman niitä kunnoja. :P En ole katkera, mutta KUMMINKIN. < Onpa pöljä virke. Kumoaa itsensä.
>En tiedä muuta, kuin että suurinta orjuutta on luulla olevansa vapaa.
Tämä on ilmeisesti se peruspointti mikä on sinun linjasi täällä, ja se on aika varteenotettava vaihtoehto. Hieman teoreettiselle tasolle tietenkin jää minun osaltani, kun en ihan ihkaoikeasti ole oikein koskaan kokenut olevani vapaa. Ja tietenkin SEN vuoksi olenkin yrittänyt niin kovin itsestäni eroon. On vaikuttanut siltä että minä olen oman itseni vanginvartija. Tämä on sairasta dualismia, joka ehkä parantuisi sillä että oivaltaisin että ei ole muita kuin tämä yksi minä.
Onko vain yksi minä koko maailmankaikkeudessa, siihen en nyt puutu tällä kertaa...
>>>Niin, siinäpä sitä taas sellainen näkemys joka pitää jotenkin kokea käytännössä että siihen voi tosissaan yhtyä!
>>>Tämä on ilmeisesti se peruspointti mikä on sinun linjasi täällä, ja se on aika varteenotettava vaihtoehto. Hieman teoreettiselle tasolle tietenkin jää minun osaltani, kun en ihan ihkaoikeasti ole oikein koskaan kokenut olevani vapaa. Ja tietenkin SEN vuoksi olenkin yrittänyt niin kovin itsestäni eroon.>Tämä on sairasta dualismia, joka ehkä parantuisi sillä että oivaltaisin että ei ole muita kuin tämä yksi minä.
Vapaudesta en muuta osaa sanoa kuin että kolme erillistä kertaa olen ollut hetken vapaa negatiivisten tunteiden, tyhjyyden ja kuoleman pelon sekä epätoivon helvetistä. Tietenkään minä en koko ajan pode tuskan paloa, vaan sanoisin että nuo kolme kertaa ovat sellaisia kertoja jolloin edes "tyhjyyden" varjo ei ole väikkynyt taustalla uhkailemassa. - Sanon tyhjyydeksi paremman puutteessa sitä että elämällä ei koe olevan merkitystä eikä tarkoitusta, ja on kuin alla aukenisi pohjaton kuilu. (Tyypillinen persoonallisuushäiriötila, lukemani mukaan.)
Ensimmäinen kerta kesti ehkä pari minuuttia, ja silloin olin yrittänyt kristalleilla parantaa itseni eräästä taudista. En parantunut, mutta yhtäkkiä tulin "kohotettuun" tilaan jossa koin että
- mitään ongelmia ei ole
- kaikki on oikein ja hyvin
Tämän tilan päättyessä tunsin konkreettisesti miten ikäänkuin valuin alas kehooni oltuani kuin puolisen metriä osittain sen yläpuolella.
Toinen vähän vastaavanlainen tila paukahti päälle kun heräsin keskellä yötä. (Molemmilla kerroilla olo oli vähän kuin olisi kylpenyt kultaisessa valossa.)
Kolmannen kerran oivalsin yhtäkkiä bussipysäkillä että kaipaamani Se Oikea ei koskaan saavu, sillä hän ei ole tässä elämässäni läsnä, ja tämä Oikea jonka olen ed. elämissä tuntenut on enemmän minun opettajani kuin mikään romanttis-fyysinen rakastettu. Tämän oivalluksen jälkeen olin tuntikausia valon ja autuuden tilassa keskellä kuppaisinta työpäivää.
- NÄMÄ ovat ne kokemukset jotka minulla on "vapaudesta". Eivät ne ehkä ole ihan sitä mitä ensimmäiseksi tulee vapaudesta mieleen, ja ehkäpä ei edes voida puhua vapaudesta kun tila ei jäänyt pysyväksi.
Uskoontuloa voisi ehkä joku pitää vähän vastaavana kokemuksena, mutta minulle vain ei helähtänyt mieleen noina hetkinä kokea mitään erityistä Jumalan, Jessen tms. läsnäoloa. Olipahan vaan helvetin hyvä olla, ilman mitään edeltänyttä odotusta, tarvitsemista ja yritystä... Normaalia elämä on kivaa ja iisiä -kamaa ne eivät olleet, vaan jotakin ekstaattisempaa. PUUTE PUUTTUI...! Heureka.
Oikeastaan ajattelen todella harvoin noita kokemuksiani. En tiedä miksi. Ehkäpä olen niin umpipöljä että kuvittelen että olisi olemassa vielä jotain parempaa ja suurempaa, ja että minä en "saa" tai en saisi kehdata arvostaa mitään omia elämää (=arkea) suurempia kokemuksiani koska ne eivät ole vielä paljon mitään. En tiedä.
Onko sitä vapautta vai ei? Minun on pakko jättää keissi avoimeksi. On todisteita sen puolesta että on, ja että ei ole. En kykene pitämään noita em. kokemuksiani vain itsepetoksen haisevina kukkasina, vaan ne ovat jotain mihin... hmm... minusta tuntuu että ne ovat jotain mikä on läsnä kaikessa ja kaikissa, mutta harva osuu hollille. Se on vähän kuin kirkas lähde olisi erämaassa ja melkein kaikki sivuuttaisivat sen mailien päästä. Mutta ei se että on olemassa lähde tarkoita sitä että kaikki erämaan muut osatekijät olisivat automaattisesti jotain rumaa, epätoivottavaa, epäpyhää, vastenmielistä, väärää!
Pakostikin menee aina vertauskuvaukselliseksi kun pohdin syntyjä syviä.
Olisiko se pointti nyt siinä sitten minulla nykyään että olen etsinyt suurta merta, ja tein siinä virheen. Minulla oli jo lähde, ja lähdin sieltä luullen jotain suurempaa löytyvän. Nyt pitäisi oppia rakastamaan erämaata, jolloin se kenties joku päivä palkitsee johdattamalla takaisin lähteen tykö.
Sitäpaitsi kuka piru nyt merestä voi juoda.
Koko olemassaolo tietenkin on väistämättä suljettu järjestelmä, ja olisi mieletöntä kuvitellakaan että olisi jonkinlainen "vapaus" sen ulkopuolella. Sikäli voidaan päätyä siihenkin lopputulokseen että sitä ei ole eikä tule. Aina on jotain systeemejä joihin olemme "sidottuja", tai muuten emme edes olisi.
>> Koko olemassaolo tietenkin on väistämättä suljettu järjestelmä, ja olisi mieletöntä kuvitellakaan että olisi jonkinlainen "vapaus" sen ulkopuolella. >>
Tuo on vaarallista harhaa!
Puhuin nyt koko maailmankaikkeudesta ja kaikesta olemassaolevasta. Tai vaikka yksintein maailmankaikkeuksista. Enpä usko että niiden ulkopuolelle pääsee.
Mutta jos olemisen sisäpuolella on olemassa jonkinlainen vapaus - ei pois siirtymisen vapaus, vaan jokin muu - niin sille olen avoin. Ja SITÄ olen havitellut. Vapautta säilyttää tietoisuutensa.
On eri asia meneekö viemäristä alas *jonnekin* kokonaisena vai kappaleina.
Mutta en enää tiedä tiedämmekö mitään todellisia keinoja kokonaisuuden ylläpitoon.
Kaikkien esilletulleiden seikkojen johdosta että
lässyn. lää.
Ja tähän joku perinteinen hymiö.
Joskus marjapuskat ovat jo valmiiksi tyhjiä kun niitä lähtee tonkimaan.
Tartuin itsekin tuohon väitteeseen sitä vastaan mielessäin inttäen, mutta tarkemmin mietittyäin löytyyhän siitä tiettyä itua.
Suljettuuden voi ajatella tässä tarkoittavan perusdualistista keskinäisriippuvuutta: jotta tuo tulisi olevaksi, tämänkin täytyy tulla olevaksi. Esim. ajatus ja sen kohde.
Ulkopuolella ja sisäpuolella taas on merkitystä vain olemassaolon puitteissa, joten olisi mieletöntä kuvitella että vapaus olisi olemassaolon ulko- tai sisäpuolella.
>>>Tuo on vaarallista harhaa!
Oikeastaan kysyin tiedosta, mutta väliäkö sillä mitä kysyin.
>>>Oikeastaan ajattelen todella harvoin noita kokemuksiani. En tiedä miksi. Ehkäpä olen niin umpipöljä että kuvittelen että olisi olemassa vielä jotain parempaa ja suurempaa, ja että minä en "saa" tai en saisi kehdata arvostaa mitään omia elämää (=arkea) suurempia kokemuksiani koska ne eivät ole vielä paljon mitään. En tiedä.
Mutta et voi vapautua vankilasta jos ajattelet, että sinun on päästävä jonnekin sen ulkopuolelle. Ulkopuolisuus on tarina jota vanginvartijat levittävät johdattaakseen sinua harharetkille.
Etkä sittenkään voi vapautua, jos ajattelet, ettei sinun täydy päästä sen ulkopuolelle. Sekin on katala valhe jonka tarkoitus on pitää sinut sisäpuolella.
Juuri siksi kutsun tätä vaaralliseksi harhaksi.
En ole koskaan kuvitellutkaan että voisi päästä olemassaolon/maailmankaikkeuden ulkopuolelle, ja SEN vuoksi minulle on aina se vapaus-juttu vähän tökkinyt. Kirkasotsaisesti olen kumminkin aina julistanut haluavani vapautta, kun on tullut esille että mitähän itsekukin haluaa.
Nyt menee vaikeaksi. Se mitä olen kuvitellut voivan saavuttaa on se että on jotenkin toisella tavoin olemassa, jotenkin niin että vaikka mikään ei ulkoisesti ole muuttunut, niin sisäisesti tähän kaikkeen eli olemiseen ja elämiseen suhtautuu eri tavoin. Tietoisuuden painopiste siis kai jotenkin muuttuisi.
Mutta enpä tiedä. Jos se vimma muutokseen, transformoitumiseen on pakenemista, niin se saa minun puolestani olla. Jos se on jotain muuta, silloin kaikki ei ole ollut turhaa, tai ei ole oleva.
En varmastikaan lopeta kasvamista, mutta välillä täytyy juurienkin kasvaa, eikä aina vain latvan. Elikä myös olemisella on merkityksensä, ei vain tekemisellä.
Ihan vain spontaanisti tuli mieleeni, että koska olet niin itsekriittinen ja aina muutosta itseesi haluamassa, voisi vaihteeksi aivan toinen strategia tuoda sinulle voittoja ja saavutuksia. Tunnista itsessäsi kaikkein omin ja vahvin puolesi eli ominaisuutesi, se jonka kanssa olet syntynyt ja jota olet aina kantanut ja tulet aina kantamaan. Ota se, ymmärrä sen arvo ja maksimoi se! Yrittämättä muuttua, rakasta sitä mitä olet ja kasvata siitä isompi. Tule rohkeasti yhä enemmän omaksi itseksesi, yhä persoonallisemmaksi.
Minä esimerkiksi olen perusluonteeltani luova, sosiaalinen ja nopealiikkeinen. Jotta saavuttaisin voimani huipun tasapainon kautta, ei riitä että kehitän niitä ominaisuuksiani jotka kulkevat jäljessä kaikkein tunnetuimmasta tavaramerkistäni.
Suuria voittoja ja palkintoja tulee sille joka tunnistaa oman luontonsa ja MAKSIMOI sen. Sen vuoksi ei tule erehtyä liialliseen itsekritiikkiin ja koettaa harjata omasta persoonasta kaikkia itselle ominaisia ulokkeita tasaisiksi. Vaikka aivot ovatkin muuttuvaiset, omaa kaikkein ominta perusluonnetta ei kuitenkaan voi muuttaa. Sitä voi kuitenkin kunnioittaa, sen voi maksimoida, sen huonot puolet voi negatoida ja tehdä siitä oman kruununsa kirkkaimman jalokiven.
Sanon tämän koska niin usein korostetaan huonoja tai heikkoja ominaisuuksia ja keskitytään niiden parantamiseen. Yhtä tärkeää on parantaa omaa parasta ominaisuutta, sillä pienikin vajavaisuus siinä (vaikka se muihin verrattuna olisi edelleen ylivertainen) tuo itselle tunteen siitä etten nyt ole oikein oma itseni.
Jos esimerkiksi minä en ole erityisen luova, en tunne olevani oma itseni. Minusta tulee heikko ja onneton. Silti saatan olla paljon luovempi kuin joku toinen, jonka paras luovuuden taso on yhtä kuin minulle alhainen. Ero on siinä, että hän kokee olevansa oma itsensä, mutta minä en, vaikka olenkin häntä luovempi. Tämä on vähän sekavaa, mutta ymmärrätkö? Tämä on mielestäni oikeasti hyödyllistä tietoa.
Minulle tulee väistämättä johtopäätös (oikeastaan tullut jo jossain vaiheessa, mutta selkenee tässä pikkuhiljaa) että ihmisen on pakko olla ja toteuttaa oma itsensä omien potentiaaliensa äärirajoille asti toteuttaakseen Sen Jonkin tahdon mikä Joka hän itsekin on! Näin voimme olla parempia instrumentteja, parempia käyttövälineitä, parempia tiedonkerääjiä, parempia kokijoita. Eihän ole oikeastaan mitään mieltä hajautua väkertämään kovin monen asian parissa, sillä sitä mitä minä en henk.koht. toteuta, toteuttaa joku muu.
Ja aivan totta että se mitä yhdeltä voidaan odottaa ei ehkä ole välttämättä oikein yhtään mitään verrattuna siihen mihin toinen voi kyetä samalla saralla. Lahjattomuus voidaan aina antaa anteeksi, mutta ei sitä että ei käytä lahjojaan. (Tulee vallan Jeesuksen vertaus talenteista mieleen.)
Varsinaisena pulinapussina olen kaiketi itse omimmillani suoltaessani loppumattomiin ajatuksia, visioita, ideoita... Vastapainoksi tuotolle olen myös varsinainen vaikutelmaimuri, niin että kiskon itseeni kaikenlaista tietoa, tarpeetonta ja tarpeellista. En olisi itseni jos joskus vaikenisin ja heittäisin näppiksen kaivoon. Vaikka useimmiten saankin otsaani itsekeskeisen, itseriittoisen ja omahyväisen ihmisen leiman tällä loputtomalla lässyttämisellä, niin kieltäisin totaalisesti itseni jos en VIRTAISI.
Sitäpaitsi mielessäni on alkanut väikkyä hirvittävä karlmea ajatus siitä että ainoa rakkaus mitä on olemassa on itserakkaus. Jos alkaa rakastaa koko olemassaoloa, merkitseekö se sitä että on vain itse yhtynyt olemassaoloon niin että koko kaikkeus on yksi suuri itse...
Estottomasti itseään syleillen, I.C.
Paskaämpäreiden kolina häiritsi sen verran tuolla Unileijonan kommentissa että yritän määritellä uudemman kerran sen mitä hain takaa. Tehdään tästä tällä kertaa henk.koht. juttu, että sinäminäihmisetkin ymmärtävät. Itse tykkäisin (jo) enemmän yleisluontoisesta pohdiskelusta...
Olen aika pitkään nyt kärsinyt lähes päivittäisistä fyysisistä kivuista. Kohde vaihtelee, ja viimeisin kipu johtaa pienimuotoiseen operaatioon. En ole koskaan ollut leikeltävänä, joten mieltäni myllertää.
TÄMÄN vuoksi olen ollut varsin tohkeissani siitä että huolimatta tästä jatkuvasta hermojaraastavasta kipuilusta olen näinä aikoina löytänyt taas vaihteeksi jonkinlaisen mielenrauhan. Minulle tämä on aika mystinen juttu, että vaikka periaatteessa minun pitäisi (vanhaan tapaan!) inhota ja vihata koko olemassaoloani, olenkin sensijaan alkanut tuntea iloa ja riemua olemassaolosta.
Minkäpä vuoksi? Pohdinnan ja pähkäilyn! Sinä aikana kun tämä Magia-palsta on ollut silmissäni mielenkiinnoton, olen käyskennellyt netissä sinne tänne ja lukenut mielenkiintoisen kirjan ja oivaltanut yhtä sun toista. Oikeastaan joka päivä jotain pientä uutta.
Olen miettinyt Jumalaa, vakaumuksellisia ja katsomuksellisia asioita. Keskusteluissa se on toki taas tarjonnut älytöntä turhautumista, mutta myös fiiliksiä vapaudesta, myötätunnosta ja herratiesmistä iki-ihanasta josta juntti ja jähmeä mieleni ja kieleni eivät osaa oikein häpeilemättä puhua.
TÄMÄ on johtanut minut kokemaan että elämä on järjestäytynyt kuten sen pitääkin ja kaikki on kuten olla pitääkin. Tämän vuoksi minä aloin ihmetellä minkä takia ihmiset haluavat paeta itseään, kun itsenään olemisessa ei ole mitään vikaa!
En minä tietenkään kiellä keneltäkään tässä mitään ponnistelun iloa, tavoittelemista, kaipuuta etc. Ovat ne edelleen minussakin. Jatkuva tarvitseminen ja haluaminen vain on vaihteeksi laantunut.
Ehkäpä minulla pohdinta ja oivallus kulkevat niin tasajalkaa, että toista on vaikea erottaa toisesta. Tämän vuoksi en ole mitenkään valmis enkä välttämättä edes halukas uskomaan että ajattelu olisi tyystin turhaa. Olen yrittänyt kaikkeni tässä vuosien varrella että minä hiljenisi Itsen hyväksi ja blaa blaa blaa, mutta kuitenkin olen nyt kokenut varsin antoisaksi sen että on tämä minä. Ehkäpä se Itse saattaa jopa pilkahtaa minässä toisinaan.
SIKSI ihmettelin mikä ihmeen tarve ihmisellä on tai pitäisi olla minuudesta pois.
Selvensiköhän mitään? Noh, ainakin itselleni. :)
Onneksi olkoon, olet selvinnyt piinaavimman itseinhon kierteestä hiukan selvemmille vesille. Se on todella oikeesti hienoa, vaikka parantumisprosessin alkamisen seurauksena on luonnollisesti jonkinasteinen hybris, jossa projisoit osaksi jättämääsi taakkaa muiden ylle, tupakoinnin lopettaneen nikotinistin ja juomisen lopettaneen alkoholistin tapaan. Nisti olet vielä kuitenkin, meidän muiden lailla, haaveilet vapaudesta, takerrut olemiseen.
Ajattelen usein Jessen sanoja "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Olen vakuuttunut, että tuomitsemisella, mitä lie alkukielessä, Jesse tarkoitti kaikkea arvottamista, positiivista ja negatiivista ja kaikkea siltä väliltä. Toki tässä maailmassa arvottamista on mahdoton välttää, ja johan magia-palstan pitäminen kiinnostavana ja elävänä edellyttää mielipiteen muodostusta ynnä muuta provoilua.
Mutta tässäpä onkin järkikullalla hyödyllinen tehtävä, ottaa selko mutuistaan ja niiden synnyistä syvistä, ja pyrkiä perustelemaan jokainen mutu suhteessa johonkin uskonkappaleeseen, josta jollain tasolla näkee hyödylliseksi pitää kiinni ainakin toistaiseksi. Näin voipi kehittyä vähemmän sokeaksi omille (ja muidenkin) mielipiteille ja kiintyä niihin (tai ärtyä niistä) vähemmän tunnelatautuneen automaatin tavoin.
Oman persoonansa muutoksen ensimmäinen askel taitaa olla kaikkien/joidenkin muiden ihmisten näkeminen tomppeleina. Se mikä itselle on ollut kovakin juttu, näyttäytyy nyt räikeässä valossa ja kun sen näkee muissa, ihmettelee että mikä tuossakin on muka niin erinomaista.
Asia mikä olen laittanut kyseenalaiseksi itsessäni ja siten muissa on tietenkin pyrkimys eroon omasta itsestä.
Iät ajat olen katsellut vierestä ihmisiä jotka inhoavat olemassaoloaan ja kostavat sen kaikin tavoin muille. Alkaa pikkuhiukka tympäistä, etten sanoisi. Mutta en kyllä kauhean varmalla pohjalla ole itsekään tässä, kuin alkoholisti joudun koko loppuelämäni ajan kamppailemaan tottumusta vastaan. Ennenkuin huomaakaan on itseinhon suossa. Itseasiassa jo viime yö meni siinä, kun en meinannut millään saada unta, alkoi v-tuttaa ja sitä rataa.
Itseinho on äärimmäisen helppoa heijastaa omaan kehoon, mikäli ei osaa erottaa sitä että miten se syntyy mielessä. Sen jäjiltä meillä on näitä jeppejä ja anorektaaleja ja bulimiihkaleita ja herratiesmitä. Himourheilijoita.
Jäks:
Unileijona jolle nyt olen hieman käärmeissäni hänen tökeryydestään sanoo ehkä että ei tarvita mitään väkisin päkisin päkerrettyä yritystä ja egoa ei tarvitse tappaa ja läp läp (jos tulee oikein muistettua noita menneitä kommentteja vuosien varrelta?) MUTTA hänellä kuitenkin on otsaa haukkua minut pystyyn, asettaa paskaämpäri päähäni ja sanoa että kaikki mitä tiedän on väärin. (Onttoa...) Ja sitten kun yritän rakentaa sanomani toisin, että siitä kenties voisi alkaa keskustella asiallisesti, mösjöö nostaa nokan pystyyn ja häipyy - ei kommenttia (joten turha sanoa jäks hänelle itselleen). Tämä sama käyttäytymiskuvio on nähty jo niin moneen kertaan että voisi tietysti fundeerata että onko tämä joku kovinkin laskelmallinen toiminto, mutta luulen että se on vain UL:n persoonalle tyypillistä. Ja jos siitä huomauttaa pärs.kohtaisesti, niin sitten seuraa lässytystä kuinka hän ei ole mikään auktoriteetti, ei sitten niin varmana, ei sitten niin millään.
Koko kansan Magia-foorumi mai ääs.
Mutta jos joku miehenpuoli saa tuosta noin vaan tallattua mielenrauhani paskaksi, niin ei se mitään rauhaa ollut.
Ehei, tämä on taas joku prosessi vailla päätä tai häntää, ja rauhaa ja syklistähän elämä on, ainakin minun päässäni ja ropassani. Ja joku päivä minua ei enää jaksa kiinnostaa miten joku nokkiansa nostelee käytyään nalkuttamassa. Sinä päivänä kiinnostaa sitten jo joku muu kummajainen.
>>>MUTTA hänellä kuitenkin on otsaa haukkua minut pystyyn, asettaa paskaämpäri päähäni ja sanoa että kaikki mitä tiedän on väärin. (Onttoa...)
Mä-sä/yleinen -komponenteista valitsen aina mieluiten yleisen tason, koska sillä tavoin kuvittelen aina etten tule loukanneeksi ketään. Mutta höpönlöpön, niin monta kertaa on pelihousuja venytelty minun kommenteistani tai minä minulle tulevista kommenteista, että se nyt on ihan sama mitä kieltä käyttää.
Näissä keskusteluissa tai "keskusteluissa" menevät kyllä yleiset ja yksityiset tasot niin humpaniloisesti sekaisin että juuri siitä moni riita repeääkin kun ei kukaan enää tiedä missä mennään ja kuka sanoo kenelle ja mitä, vai ajatteleeko vaan ääneen.
>> Vastaan suvereenisti Unileijonan puolesta. Itelleen se saarnaa tietysti, niinku kaikki aina, joten ihan turha itteensä ottaa. Sä-passiivi on suomessakin alkanut levittää pahaa hajuaan, joten mitä Unileijona aikuisenoikeesti tarkottaa, on että kaikki mitä tiedetään on väärin, niinku onkin. >>
Kiitos. Kiitos sinulle siellä. Kiitos. Kiitoskiitoskiitos. Kiitos. Kiitän sinua, teitä, tinua. Kiitos. Aikuisenoikeesti kiitän mitä nöyrimmin. Te olette kansan syvien rivien palvelija, pyhimys. Polvistun edessänne.
Ihme riitoja nuo on, en usko tuollaiseen negatiiviseen pohdiskeluun ollenkaan.
Ilman ironian häivää kaunis kiitoksenne, tiedän. :)
Kiitän polveini ruvella.