Sana magia lienee alkuaan tullut Persiasta, jossa puhutaan maagien uskonnosta. Persian viisaita sanottiin maageiksi. Ne ovat samoja, joita evankeliumeissa sanotaan tietäjiksi ja joita me voimme nimittää adepteiksi, mestareiksi, salatieteilijöiksi. Sana magia tarkoittaa jotain tietoa. Mme Blavatsky sanoo jossain, että sana magia on alkuaan johtunut sanskritinkielisestä sanasta MAHA = suuri, siis magia = suuri tieto. Sana magia tavallisessa käytössä merkitsee salaiseen tietoon perustuvaa tietoa. — Suomessa esim. on harjoitettu pitkin matkaa paljon magiaa. Suomalaisilla tietäjillä on aina ollut tietoa salaisista luonnonvoimista ja ihmisen joistakin salaisista kyvyistä. — Magiaa on suuressa määrässä meillä länsimailla käytetty juhlamenojen ja seremonioiden välityksellä. Maagikko käyttää erilaisia maagisia temppuja, tekee ihmeellisiä liikkeitä, lausuu erilaisia sanoja ym. On otettava huomioon se mahdollisuus, että ihminen, jolla ei itsellään ole selvänäköisyyttä ja tietoa, voi oppia jonkin pienen maagisen seremonian toiselta, ja kun hän käyttää sitä, saa hän aikaan jotain. Sen tähden se on tässä merkityksessä vaarallista. Jollei ihminen ole valmistunut, jollei hän ole puhdistanut itseään ja kuitenkin saavuttaa valtaa, on vaara lähellä, että hän käyttää sitä valtaa itsekkäisiin tarkoituksiin. Ja silloin hän on tuominnut itsensä. Hän ei ymmärrä, mitä luonnonvoimia hän kutsuu esille; ja siinä on juuri vaara. Niin kauan kuin ihminen ei ole puhdistanut itseään ja saavuttanut tietoa, hän pysyköön erillään niistä.
Valkoinen magia on sitä, että käyttää salaisia kykyjään aivan epäitsekkäässä tarkoituksessa, Jumalan tahdon mukaan silloin, kun Hän käskee. Siinä ei ole mitään omaa tahtoa. Ihminen ei ole oikeutettu tekemään mitään maagisia temppuja muuta kuin Jumalan käskystä. — 11.10.1923 (RR 1952/9)
Ns. järkensä menettäneet ihmiset muodostavat aivan erikoisen tutkimusalan. Ja se tutkimusala, jonka he muodostavat, on niin monipuolinen, niin täynnä kaikenlaisia yksityiskohtia ja seikkoja eri aloilta ja eri tasoilta, että koko tätä alaa tunnetaan vielä verrattain vähän. Ovat kyllä meidän aikana lääketiede ja lääkärit koettaneet tutkia näitä järkensä menettäneitä ihmisiä ja paljon he ovat saaneet selville. Mutta se, että he tavallisina tiedemiehinä eivät osaa kurkistaa tämän näkyväisen maailman esiripun taa, tekee, että he eivät voi täysin tutkia ja ymmärtää näiden ihmisten asemaa, sillä koko tuo tauti on salaperäisimpiä ilmiöitä ihmiselämässä. Vanhat kreikkalaiset nimittivät sitä jumalalliseksi taudiksi. Heidän mielestään semmoinen ihminen, joka menetti järkensä, joutui aivan erikoisella tavalla jumalien elämästä osalliseksi. Jumalat suosivat häntä, kohtalo suosi häntä, ja jumalat käyttivät häntä jollakin tavalla välikappaleena. Vanhojen kreikkalaisten mielestä hullu ei ollut ollenkaan säälittävä sisäisessä merkityksessä. Toisten ihmisten velvollisuudeksi jäi pitää huolta hänestä tässä fyysisessä maailmassa, koska hän oli joutunut jumalien kanssa tekemisiin.
Me, jotka katsomme näitä asioita salatieteelliseltä kannalta, ymmärrämme, että vanhat kreikkalaiset olivat yhtä oikeutettuja katsomaan niitä omalta kannaltaan kuin meidän aikamme lääkärit ja sielutieteilijät omaltaan. — Me teosofeina olemme tottuneet ajattelemaan useampia tasoja. Me ymmärrämme, että ihminen henkiolentona elää useammalla tasolla yhtä aikaa. Paitsi fyysistä ja eetteriruumista ihmisellä on astraali- ja mentaaliruumis. Hänellä on siis käyttöväline, joka on muodostunut hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Tunteet ja ajatukset eivät ole mitään tyhjää, olematonta, vaan ne ovat yhtä todellisia kuin meidän fyysinen elämämme. Me ymmärrämme nyt, että koska ihminen sielullisena olentona on olemassa toisessakin maailmassa ja koska hänellä on siinä semmoinen todellisuus kuin tunteet ja ajatukset ja niiden käyttöväline, niin ihmisen, joka on mielisairas, ei tarvitse olla sairas näkymättömässä maailmassa. Jos katsomme asiaa kreikkalaisesti, niin sanomme: ihminen on sairas tässä fyysisessä maailmassa sillä tavalla, että hän on vankina, suljettuna ruumiiseen, jota hän ei osaa käyttää, mutta tunnemaailmassa hän on terve. Ihminen on silloin kuin elävänä haudattu.
Mutta asiassa on vielä toinen puoli. Miksi kreikkalaiset sanoivat, että mielisairas on jumalien suosikki? Me huomaamme, että se, että hän on vankina fyysisesti katsottuna, merkitsee, että hän on vapaa sielullisessa maailmassa. Hän voi siellä elää henkiolentojen parissa. Hän saa siellä heiltä kaikenlaista opetusta. Mikä etu hänellä silloin on fyysisestä ruumiista? Se etu, että hän pysyy persoonallisena olentona. Jos hän kuolee, niin persoonallisuus haihtuu vähitellen, mutta kun hän on mielisairas, niin hän on toisessa maailmassa se, mikä hän persoonallisesti on. Hän elää siinä maailmassa vapaasti sen tähden, että hän on persoonallinen olento ja sen tähden, että fyysinen ruumis ei tee hänelle haittaa. Kun ihminen on terve, niin hänellä on kaikenlaisia persoonallisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka täyttävät hänen aivonsa kaikenlaisilla asioilla, joten hän ei ole vastaanottavainen henkimaailman opetuksille. Mutta mielisairaalla ei ole niitä esteitä. Hän jättää eläimellisen puolensa fyysiseen maailmaan ja niin hän tunnemaailmassa saattaa kehittyä paljon sielullisesti ja henkisesti. Jos ihminen paranee tästä sairaudesta, on hän jotain voittanut. Hän voi olla vielä vaikka vähän heikko älyllisessä suhteessa, mutta hän on kuitenkin voittanut jotain. Esim. moraalisesti hän on hyvin voimakas. Jos hänellä ennen oli moraalisia heikkouksia, ovat ne nyt poissa. Jos hän taas ei parane, niin seuraavassa elämässä tulee ilmi, mitä hän on voittanut.
Fyysisen tason kannalta katsottuna mielisairaus on hyvin säälittävää, mutta me voimme teosofeina ymmärtää, että sillä on myös valoisa puolensa. — 18.10.23 (RR 1952/9)
KYSYMYS: — Mitä on kuoleminen elämän aikana?
VASTAUS: — Kun ihminen oppii kuolemaan elämänsä aikana, silloin hän todella kuolee pois siitä kiirastulesta, mikä muuten voisi olla hänellä kuoleman jälkeen. Kuoleminen elämän aikana on juuri sitä, että sitten ei enää kuoleman jälkeen joudu kiirastuleen ja helvettiin. Kun sanotaan, että ihmisen pitää oppia kuolemaan elämänsä aikana, niin tarkoitus ei ole, että vapautuisimme joutumasta kiirastuleen, sillä mitä se merkitsee, jos me joudumme kiirastuleen, sillä sehän on puhdistusta, ja sitä me saamme kokea aina täällä maan päälläkin. Sehän on kaikki hyvää koko olemassaolossa. Olemassaolossa ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, koska olemme henkiolentoja, meidän täytyy olla kiitollisia elämälle, Jumalalle, että meillä on mahdollisuus kuoleman jälkeen puhdistua ja tulla viattomiksi. Kun elämme täällä maan päällä ja elämme pahoin ja epäpuhtaasti, niin on itse asiassa suuri etu meille, että meillä on tilaisuus siitä vapautua. Meistä tuntuu välistä siltä, että tämä elämämme on niin ikävää siksi, että me emme voi pysyä kauniina ja viattomina. Elämän varrella me olemme tulleet sellaisiksi, että koko meidän persoonallisuutemme voi meitä kiusata. Silloin meissä voi olla sellainen tunne, että kyllä lapsi on onnellinen. Se lapsen viattomuus, tietämättömyys pahasta on ihmisen luonnollinen tila, niin että kun me kerran tulemme viattomiksi, me emme tiedä mitään pahasta. Silloin itse oleminen on ihanaa. Meidän elämämme on autuasta juuri siinä määrin, kuin meitä ei raskauta mikään meissä itsessämme, mikä on pahaa. Silloin meidän elämämme on yhtä rauhaa ja autuutta. Kaikki on ihmeellistä harmoniaa, jos me olemme saavuttaneet lapsuuden tilan.
Jos me elämme täällä ilman kuolemaa, niin mitä toivoa meillä olisi silloin saavuttaa puhtautta. Mutta kuolema on se ystävä, joka heittää meidät kiirastuleen vapauttaakseen meidät pahasta ja tehdäkseen meidät uudestaan lapsiksi. Me saavutamme taivaallisen sieluntilan. Sitten me synnymme tänne uudestaan ja tuomme sen muistin mukanamme, niin että meidän lapsuutemme on ihana. Lopulta meille tulee tuo taivastila niin voimakkaaksi, että elämä kaikkine kokemuksineen ei voi sitä enää riistää. Ja ennen kuin me voimme tulla Valkoisen Veljeskunnan jäseniksi, meidän täytyy tulla kuin lapset.
Kun meidän täytyy oppia kuolemaan tässä elämässä, niin se on sitä, että meidän pitää saavuttaa tässä elämässä se, minkä me saavutamme kuoleman jälkeen, siis lapsuuden tila. Se tapahtuu ensin meidän sieluruumiissamme, ja sitten se tulee tähän fyysiseen ruumiiseemme. Se kuolema, mikä silloin tapahtuu, on sama puhdistusprosessi, mikä tapahtuu kuoleman jälkeen. Me heitämme sieluruumiimme kiirastuleen ja helvettiin, jotta se tulisi lapseksi. Se merkitsee käytännössä, että meidän täytyy oppia irrottamaan itsemme persoonallisuudestamme, meidän täytyy oppia unohtamaan, että olemme persoonallisuuksia. Ensimmäinen askel on se, että meidän täytyy oppia unohtamaan tuo "minun" ja "minä". Jeesus Kristus sanoi: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja jaa köyhille." Nuorukainen, jolle hän niin sanoi, olisi voinut tehdä juuri niin, mutta hän ei jaksanut. Se oli hyvin tepsivä koetus, mutta nuorukainen ei älynnyt, mitä sillä tarkoitetaan.
Tällä tavoin sanoo Jumala, elämä, meille jokaiselle, mutta se ei merkitse, että meidän täytyy myydä kaikki, mitä omistamme, vaan se merkitsee: sinun pitää sydämessäsi luopua kaikesta; sinä et saa kuvitella, että mikään on sinun. Meidän täytyy oppia; pääsemään siitä ajatuksesta, että jokin on meidän. Ei mikään ole meidän, eivät rahat, eivät tiedot, eivät kyvyt, ei ruumiimme, ei, mikään ole meidän todellisuudessa, vaan Jumalan, Kristuksen. "Niin kuin Sinä, Jumala, tahdot, niin minun pitää tehdä." Jos me olisimme kuin lapset, niin me joka hetki osaisimme elää Kristuksessa ja meidän ei tarvitsisi olla mistään vaivautuneita; me olisimme antautuneet Kristuksen palvelukseen. Se on se aate, jonka mestari on saavuttanut. Se on ihmeellisen yksinkertaista ja ihmeellisen vaikeaa. Jokainen ihminen voi sitä aavistaa. Se on se kuoleminen. Silloin me emme kadota mitään.
14.2.23 (RR 1954/6)
KYSYMYS: — Mistä johtuu, että vaikka totuudenetsijä on omaksunut itselleen seuraavan opetuksen: "Älä ota vastaan elämässä uusia velvollisuuksia, vaan täytä entiset omantunnontarkasti", niin kuitenkin tulee eteen paljon uusia velvollisuuksia?
VASTAUS: — Kun ajattelemme tällaista ihmistä, joka siis koettaa asettua tietyllä tavalla itse elämään nähden, hän pyrkii silloin elämän kaidalle tielle. Ja jos ihminen on totuudenetsijä tässä intiimimmässä merkityksessä, hän ei enää etsi vain ratkaisua elämänkysymykseen, vaan hän etsii taitoa elää elämä oikein. Silloin hän on paremminkin melkein opetuslapsi, ei enää ainoastaan totuudenetsijä. Hän on elämän etsijä. Ja silloin, kun hän on tällainen elämän tiedon etsijä ja kulkija, silloin hän on ymmärtänyt kasvattaa itseään siinä suhteessa, että kaikki, mitä elämässä tulee häntä vastaan, on karmaa. Se on sellaista, mitä pitää tulla. Ja tämä on vaikeimpia läksyjä elämässä, sillä ihminen kyllä luonnollisessa tilassa tahtoisi määrätä elämästään. Hän tahtoisi luonnollisesti, että hänen elämänsä olisi onnellinen. Tällainen vaatimus ja toivomus voi olla ihmisellä luonnollisessa tilassa. Mutta ihminen, joka ei enää tahdo olla vain tietämättömyyden luonnollisessa tilassa, joka tahtoo asettua opetuslapsen kannalle elämän suhteen, ei aseta mitään vaatimuksia elämälle; hän vaatii vain itseltään. Hän sanoo: kaikki, mitä elämässä tapahtuu, on karmaa. Ei hän tiedä, onko hänen elämänsä onnellinen vai onneton. Usein se on onneton. Mutta hän ei ollenkaan luo mitään varmoja kuvia elämän ulkonaisesta kulusta. Kysymys ei siis ole siitä, että hänen elämänsä pitäisi muodostua miksikään paratiisiksi ulkonaisessa suhteessa, vaan siitä, että hän osaisi suhtautua oikealla tavalla itse elämään ja siis löytää onnensa, autuutensa, rauhansa omasta itsestään. Hän ei voi sanoa, että hänen elämänsä ulkonaisesti tulisi olemaan täynnä harmoniaa. Sisäisesti se on täynnä onnea ja rauhaa. Hän ei siis myöskään voi tietää, että hänen karmalliset velvollisuutensa loppuvat sillä tavoin, ettei hän ota itse päälleen uusia, turhia velvollisuuksia. Voi olla mahdollista, että elämä tuo hänen eteensä uusia velvollisuuksia, mutta hän ei niistä pelästy. Hän koettaa ne täyttää. Esim. isä, joka täyttää kodin velvollisuuksia perhettään kohtaan ja tekee siis työtä perheensä hyväksi, ajattelee joskus: "Ehkä muutaman vuoden perästä olen vapaa velvollisuuksista ja minulle voi tulla hyväkin elämä." Mutta silloin voi yhtäkkiä tapahtua, että hän itse tai joku muu perheessä sairastuu ja kaikki se maksaa paljon. Silloin tulee eteen uusi velvollisuuksien sarja. "Koeta sittenkin olla iloinen; tämä on sen tähden, että sinä tahdoit ottaa kaikki kuin karman kädestä."
Tällaista jokainen saa kokea. On hyvin vaikeaa olla onnellinen silloin, kun kaikki näyttää menevän hullusti. Mutta sitä varten me juuri olemme olemassa, että oppisimme. Ennen kuin tahdomme oppia, koetamme kaikkea välttää ja kaikesta päästä. Ihmisen elämä on yhtämittaista varustautumista kaikkien välttämättömyyksien varalle, mutta me emme voi välttää kuolemaa, onnettomuuksia, sairautta. Aina voi tapahtua jotakin, jota emme ole ottaneet huomioon. 17.1.1924 (RR 1954/9)
KYSYMYS: — Millä tavoin voidaan kunnioittaa vainajaa haudattaessa tai poltettaessa? Ovatko ylistyspuheet paikallaan?
VASTAUS: — Kuolema on sitä, että ihminen itse henkiolentona, sieluna on jättänyt fyysisen ruumiinsa, jolloin hänen tehtävänsä on olla kokonaan siinä maailmassa, joka ei ole yhteydessä tämän fyysisen maailman kanssa. Tavallisen vainajan, jolla ei ole okkultisia kykyjä, pitää päästä lepoon, rauhaan, mietiskelytilaan, jossa hän vapautuu omasta alemmasta itsestään ja sitten päästä taivaaseen lepäämään, jotta hän jaksaisi esiintyä uudestaan maan päällä. Sen tähden on tärkeää, kun hän jättää fyysisen ruumiin, ettei fyysinen maailma ja ruumis häntä pidätä. Tärkeää on, että hän pääsee vapaasti lähtemään. Ennen kuolemaansa on vainaja voinut ajatella: "Millähän tavoin ihmiset minua kunnioittavat, kun kuolen?" Sellainen ajatus on omiansa sitomaan ihmistä fyysiseen maailmaan. Samoin hänen fyysinen ruumiinsa sitoo häntä tänne. Se ei voi pidättää häntä menemästä toiseen maailmaan, mutta hän voi jäädä kuuntelemaan fyysisen ruumiinsa lähettyville, kunnes se on hävinnyt. Sen tähden on tärkeää, että ruumis lasketaan siunattuun maahan. Tämä ei merkitse sitä, että ruumis olisi laskettava kirkkotarhaan, vaan että itse maapallo on tullut siunatuksi joskus. Mutta tärkeää on kuitenkin, että fyysinen ruumis haudataan siten, että se siunataan maahan.
Ihmisen fyysinen ruumis on kokoomus tämän maailman elementtejä, niitä aineita, mitä on tässä fyysisessä maailmassa.
Fyysisen ruumiin kohtalo on, että sen eri aineosat yhtyvät fyysisen maailman vastaaviin aineosiin, siis palavat vähitellen. Se on aivan välttämätöntä. Tämä on se siunaus, mikä tulee luonnon puolelta. Mutta ihminen on asettunut luonnon herraksi. Hänen täytyy auttaa luonnon työtä. Sen tähden ihmisen, joka saa tehtäväkseen haudata jonkun ruumiin, täytyy auttaa heti luontoa sen siunaavassa työssä ja siunata ruumista niin, ettei ole mitään, mikä estäisi sen hajoamista. Kaikki hidastuttavat toimet poistetaan, ja kaikki yhteys sielun kanssa täydellisesti katkaistaan. Eetteriruumiista jää yksi puoli fyysisen ruumiin yhteyteen ja häviää samanaikaisesti sen kanssa. Tälle eetteriruumiille on myös hyvin tärkeää, että tulee siunaus, joka auttaa hajoamisprosessia. Ruumiin polttaminen on hyvä edistäjä tässä asiassa.
Kun ruumis siunataan haudattaessa tai poltettaessa, on käytettävä sellaista seremoniaa, joka auttaa ruumiin hajoamista. Sitä kirkolliset rituaalit tavoittelevat, mutta ne eivät ole onnistuneet.
Ylistyspuheet ovat paikallaan silloin, kun ne lähtevät suoraan sydämestä ja kun ne auttavat sielun vapautumista maailmasta. Ei siis saa tulla ilmi liian suurta surua, kaipausta, vaan sen täytyy olla kuin ilojuhla vainajan siirtymisestä taivaaseen. Vainaja voi olla mukana omissa hautajaisissaan, mutta se ei ole aivan luonnonmukaista, jollei hän ole kuollut ennenaikaisesti. Kahden vuorokauden perästä sielun pitäisi olla poissa tästä maailmasta, sen piiristä. Pitäisi olla kaunis, yksinkertainen rituaali, oikea okkultinen rituaali ja sellainen juhla, joka ei vedä vainajan huomiota puoleensa. Pitäisi olla sellainen joukko, jolla olisi tietoa asiasta, joukko, joka voisi palvella ja näyttää esimerkkiä, miten on meneteltävä.
Kuolema on ihmissielun lähtö Isän helmaan, kuolema on Isä, rakkaus. Se ei ole mitään persoonallista hemmottelua. Me yritämme tehdä tämän fyysisen elämän persoonalliseksi hemmotteluksi. Se on luonnonlain pakenemista. Me koetamme suojata itseämme kuolemalta, olla ulkopuolella Isän valtakuntaa. Kuolema on kuitenkin Isä, Jumala ja hänen rakkautensa, mutta rakkaus, joka on pelkkää totuutta. Jumala sanoo: "Miksi pelkäät minua, minä rakastan sinua?" Kuolema ei voi olla muuta kuin hyvä, koska se on Isän luo menemistä. Sen tähden ei ole mitään hätää, vaikka vaikeuksia voi olla. 16.1.1926 (RR 1955/1)
Taivaselämässä ei tule kysymykseen ihmisen persoonallinen halu, sellainen halu, mikä hänellä voi olla tässä fyysisessä elämässä. Se halu, mistä on kysymys, on sellainen halu ja kyky, joka asuu hänen sielussaan, ei persoonallisessa tajunnassa ja ymmärryksessä. Kun ihminen tulee taivaan portille, kysytään hänen sielultaan: kuinka paljon tällaista onnea sinä siedät ja kuinka kauan? Siinä kysytään enemmän kykyä kuin halua, sillä tarvitaan hyvin suurta kykyä voidakseen olla onnellinen. Me ihmiset kykenemme paremmin kärsimään kuin olemaan onnellisia. Se on ihmeellistä. Ihmiset haluavat mielellään olla onnellisia, ja harva on se ihminen, joka vaihtaisi onnensa onnettomuuteen, mutta me emme oikeastaan kykene ottamaan onnea oikealla tavalla vastaan ja käyttämään onnea niin, että sitä voisi kestää aina. Sillä mikä on onnen läksy? Onnen läksy on se, että tekisimme toiset onnellisiksi, jakaisimme toisille onnea, että meistä säteilisi onnea. Kärsimyksen läksy taas on se, että salaisimme kärsimyksen, ottaisimme sen itseemme, emmekä vaivaisi toisia sillä. Monet ihmiset ovat jaloja siinä. Ei ihminen heti tahdo valittaa. Jos tulemme vähän sairaiksi, emme heti huuda, että olemme sairaita, vaan koetamme vähän sulkea sitä itseemme. On liikuttavaa ajatella buddhalaista, kun hän kuolee, sillä hän menee silloin yksinäiseen paikkaan, ettei häiritse ketään. Tolstoillakin, kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, oli halu paeta jonnekin, ettei häiritsisi ketään. Itämaalainen tekee niin. Japanissa on kokonainen järjestö, sellainen, jossa ihmistä opetetaan peittämään kaikki. Ei meidän pidä valehdella, mutta jos ymmärrämme siinä ihmisystävällisen puolen, että tahdomme kantaa omat taakkamme ja olla iloksi toisille, silloin se saa toisen muodon. Voihan olla ystävä, jonka kanssa tahdomme jakaa tuskamme, se siitä kyllä keventyy. Toista on sitten taas, kun olemme onnellisia, silloin on onni sitä varten, että se säteilee meistä, ei niin, että huudamme sanoilla sitä, ei toinen tule siitä onnelliseksi " vaan meidän täytyy olla onnellisia kertomatta sitä. Onni pannaan koetukselle.
Tämä onnen läksy on vaikea läksy, sillä taivaselämä on sitä, että me saamme purkaa onnea, että annamme ulos kaiken onnen ja autuuden, mikä meissä on. Taivaselämän läksy olisi sellainen, että me kieltäytyisimme olemasta sillä tavalla onnellisia, että kertoisimme kaiken maailmalle, vaan säilyttäisimme onnen siveellisenä voimana, jonka kautta palvelemme ihmiskuntaa.
Ensimmäinen läksy on voittaa kärsimys, niin että kärsimystä ottaa itseensä eikä levitä sitä. Toinen läksy on kieltäytyä onnesta, ottaa onnea itseensä kuinka paljon tahansa, mutta muuttaa se kaikki voimaksi palvellakseen ihmiskuntaa. Tietyssä tapauksessa opetuslapsen kehityksessä tulee kysymykseen, osaako hän kieltäytyä taivaselämästä. Hänelle näytetään kaikki taivaan ihanuudet: "etkö tahdo mennä lepäämään, nauttimaan tästä kaikesta". Se on vaikea koetus. Silloin hänen täytyy osata sanoa: "minä luovun siitä kaikesta, jotta voisin palvella".
Sellaiset maailman vapahtajat, jotka ovat osanneet auttaa ihmiskuntaa, ovat aina kieltäytyneet omasta persoonallisesta onnestaan. Kärsimyksen ja onnen voittamisen takana on rauha. 1923 (RR 1955/9)
Ei voida sanoa aivan yleisenä sääntönä, että jälleensyntymistä haluava ja odottava sielu etsisi itselleen vanhemmat, ei ainakaan missään itsetietoisessa merkityksessä. Tavallinen ihmissielu ei ole niin itsetietoinen, että se kykenisi siihen. Kun puhumme itsetietoisuuden kannalta, niin sanomme, että on korkeampia voimia, karman herran palvelijoita, jotka valitsevat sielulle vanhemmat ja kaiken muun, mikä kuuluu karmaan. Mutta jos sielu on ollut niin kehittynyt, että se on itsetietoinen, tuntee itsensä ja osaa pitää silmät auki, silloin semmoinen sielu on mukana itsekin valitsemassa. Ja joka tapauksessa voidaan sanoa, kun ajattelemme asiaa itse tapahtuman kannalta, että sielua vetää jokin henkinen painovoima, kun jälleensyntymisen hetki tulee. Silloin sielu tuntee vetovoimaa maahan, ja samalla on kuin sielu kulkisi pitkin sitä tietä, jossa on vähimmin vastustusta. Sielu tuntee vetovoimaa, joka vetää sitä johonkin. Kuta itsetietoisempi sielu on, sitä enemmän se saattaa seurata tätä luonnon tapahtumaa.
Nyt on asia kyllä niin, että jokainen kuolematon sielu taivaallisen olotilan loputtua näkee eteenpäin ja taaksepäin, ja silloin voi tapahtua niin, että sielu pelästyy tulevaisuuden kuvaa. Se näkee, että sitä odottaa jälleensyntyminen, joka on täynnä vaivaa ja tuskaa, se näkee, että se tulee olemaan alennuksen tilassa, ja silloin sielu huutaa, ettei se tahdo. Mutta tuollainen on poikkeustapaus, sillä siinä haltiotilassa sielu tavallisesti alistuu mielellään. On muistettava, että kuta kehittyneempi minä on, sitä itsetietoisempi hän on jälleensyntymisessä, sitä vapaampi valinnassa. On otettava huomioon se seikka, että me emme saata sanoa ihmisen tajuntaa, sielua, henkeä ollenkaan samaksi kuin siemenatomi. On tehtävä ero ilmenneen minuuden ja hengen välillä. Sen tähden emme voi sanoa, että jälleensyntyvä sielu astuu toiseen tai toiseen vanhemmista, vaan se luova voima, sen ihmeellinen osuus aineellisuuden taikaan, se astuu isään ja isän kautta äitiin. Emme saa käsittää sillä mitään aineellista. Vasta sitten, kun sikiö on kehittynyt pitkälle äidin kohdussa, voi huomata enemmän yhteyttä sielun ja sikiön kanssa, mutta sekin on niin hataraa, että kun ihmislapsi syntyy maailmaan, niin ei vielä silloin ole jälleensyntyvä minä astunut tuohon lapseen. Se on kyllä sidottu lapseen, mutta se ei ole lapsen sisällä, vaan niin kuin näkymättömässä maailmassa. Se on lapsen astraalis-mentaalisesssa aurassa, ja se sielutajunta on ilman persoonallista minää, siinä on vain yksilöllisyys takana. Vasta kun lapsi on kasvanut, niin 3–7 ikävuoden välillä syntyy uusi minätajunta. Se syntyy sillä tavoin, että sielun tajunta alkaa toimia lapsen fyysisissä aivoissa. Silloin, kun tajunta pääsee lapsen fyysisiin aivoihin sisälle, syntyy uusi persoonallinen minä. Silloin vasta voimme oikeastaan sanoa, että nyt on sielu jälleensyntynyt. Se ei voi olla syntynyt, ennen kuin sillä on uusi persoonallinen minä käytettävänään. Jos ihmisen minä on hyvin voimakas, jos sillä on suuri menneisyys takanaan, esim. adeptiminä, joka jälleensyntyy, silloin se on persoonallisena minänä olemassa jo näkymättömässä maailmassa, ennen kuin se saa uudet aivot. Mutta se on poikkeustapaus. On myös se mahdollisuus, ettei ole kysymys adeptiminästä, vaan sellaisesta, joka on aivan äsken ollut maan päällä, joka on vastikään kuollut lapsi ja syntyy pian takaisin, silloin sillä voi olla entinen astraalismentaalinen ruumis jäljellä, jonka se ehkä tuo takaisin, jolloin lapsi muistaa olleensa ennen täällä.
Kuten huomaamme, niin yleensä kyllä tuollaiset okkultiset seikat ovat detaljirikkaita ja niissä on paljon poikkeuksia ja monta seikkaa on otettava huomioon. Koko tämä jälleensyntymisasia on tietysti itse Salaisen Veljeskunnan korkeimpien jäsenten, Mestarien, tarkasti tutkima, mutta he eivät ilmoita kaikkia seikkoja jälleensyntymisen suhteen. Jokaisen täytyy itse kehittää itseään ja hankkia tietoa. Ihminen tietysti saa opastusta niin paljon kuin hänelle kuuluu, mutta melkein kaikki nämä asiat on verhottu suureen salaperäisyyteen. Ja me saatamme huomata, että kun puhutaan tällaisista asioista, niin monet ihmiset myöskin alkavat kuvitella kaikkia asioita, alkavat kysyä itseltään, mikä hän on ollut ennen ym. Ja se tieto, minkä ihminen voi itse saavuttaa omasta menneisyydestään, saattaa olla pätevää, todellista tietoa. Mutta ennen kuin hänelle annetaan todella pätevää tietoa, hän voi kuvitella kaikenlaista. Ja etenkin ne, joilla on taipumusta selvänäköisyyteen, ajattelevat, että he tietävät toistenkin menneisyyttä, mutta täytyy olla hyvin varovainen sellaisesta. Melkein voidaan sanoa, että kaikki on harhanäkyä. Moni on minulle kertonut sekä täällä että ulkomailla minun menneisyydestäni, mutta sitä kuunnellessani minussa on ollut pieni peikko, joka hymyilee, sillä ei koskaan ole ollut kahta, jotka olisivat nähneet samalla tavoin. On huomattava erikoisesti se, että koska kukaan heistä ei osunut oikeaan, todistaa se, että tuollaiset asiat kuin jälleensyntyminen, on pidetty esoteerisina. Jos ihmiset helposti uskovat, voivat he joutua kaikenlaisille vaaroille alttiiksi. Salaisen Veljeskunnan jäsenet ovat katsoneet, että nyt voidaan puhua älyllisellä tavalla. Itämaillahan käsitys jälleensyntymisestä on hyvin toivotonta, mutta täällä länsimailla on korostettu sitä, että jälleensyntyminen ei tapahdu eläinkuntaan, vaan että ihmiset syntyvät ihmisinä.
Joka tahtoo olla vakava totuudenetsijä, hänen täytyy olla varuillaan eikä uskoa kaikenlaista. Ei pidä uskoa, ennen kuin meidän on annettu tietää, ja se tapahtuu kyllä aikanaan, ja silloin emme tunne itseämme ylpeiksi, sillä me saamme myös nähdä nöyryyttäviä kohtia edellisistä elämistä. Ei silloin ole niin imartelevaa, vaikka olisi ollut keisari tai kuningas. Vasta, kun meidän jälleensyntymismuistimme herää, tiedämme vähän, ja silloin emme ole turhamaisia. — 7.2.1924 (RR 1956/1)
Minun persoonallinen käsitykseni jälleensyntymisestä on se, ettei se ole niin kokonaan muodollinen asia, että vuoron perään syntyy miehenä tai naisena. Elämä on niin monipuolinen ja rikas. Ei ole kukaan oikeutettu tutkimaan jälleensyntymistä tieteellisesti, objektiivisesti, ellei hän ole Mestari. Mestari on siksi siveellinen olento, että hänellä on lupa tutkia sitä. Jos ihminen alkaa tulla selvänäköiseksi, ei hän koskaan saa tutkia toisten asioita, ei toisten auroja eikä jälleensyntymiä. Se on okkultisessa elämässä ehdoton sääntö. Ainoastaan silloin, kun voi auttaa toista, voi tulla kysymykseen tutkia hänen auraansa. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka tutkivat tällaisia asioita, on se heidän omalla vastuullaan. Sellainen tutkimus tapahtuu astraalitasolla, joka on harhojen maailma. 1923 (RR 1956/3-4)
Me emme lakkaa kuolemasta luonnollisella tavalla, ennen kuin opimme kuolemaan eläessämme. Me olemme kuoleman orjia, jos se tulee vieraana meille. Meidän pitää oppia ratkaisemaan kuoleman arvoitus, ja sen me opimme sillä tavoin, että opimme kuolemaan, vaikka elämme. Niin voitetaan kuolema. Kun sitten kuolema tulee, ei se ole mikään vieras meille, ei mikään viikatemies, vaan hyvä ystävä, joka kysyy, haluammeko olla vielä tässä ruumiissa, joka on huono ja sairas. Silloin me lähdemme mielellämme. — 7.2.1924 (RR 1956/3-4)
KYSYMYS: Tunteeko teosofia oppia syntien anteeksiannosta?
VASTAUS: Karma ja karman toiminta on sellainen ala, jota viisaampienkin sietää paljon tutkia. Meidän täytyy ottaa huomioon, että karman, syysuhteen laki, se laki, jossa aina on syy ja seuraus elämässä, pitää paikkansa paitsi tässä tekojen maailmassa myös tunteiden ja ajatusten maailmassa. Sen tähden meidän on aina tehtävä ero, kun karmaa ajattelemme, näiden eri karman työalojen välillä, sillä me olemme hyvin paljon kasvaneet siihen ajatukseen, että me emme vastaa ajatuksistamme emmekä puheistamme. Vaikka puhe on jo teko, niin huomaamme, että kovin vähän pidämme vaarin puheista. Me voimme sanoa mitä tahansa, ja sitten ihmettelemme kovasti, että siitä jotakin seuraa. Siksi me ihmiset emme ole vielä vastuuntuntoisia ajatusten ja tunteiden suhteen. Luulemme, että saamme ajatella mitä tahansa. Kuitenkin on otettava lukuun, että meidän ajatuksemme vaikuttavat lähimmän ympäristömme ilmapiiriin, ajatukset jäävät siihen jonkinlaisina voimapattereina, ne saavat yhä lisää uutta elämää ja ovat olemassa ihmiskunnan ja meidän oman kansamme aurassa. Mitä meidän ajatuksemme saavat aikaan toisissa olennoissa ja ihmisissä, siitä tulee meille karmaa. Me esimerkiksi ajattelemme paljon tuollaisia rikosasioita, me voimme kuvitella mielessämme: tällä tavoin voisi menetellä, ettei joutuisi kiinni. Me koetamme keksiä kaikenlaisia sukkelia tapoja, ja niin me itse asiassa luomme ajatuksia, jotka auttavat niitä ihmisiä, jotka kulkevat varkauden tiellä, jotka suunnittelevat, millä tavoin voisivat varastaa. Me emme kyllä ajatuksistamme tarkoita, että jonkun pitäisi lähteä varastamaan, me päin vastoin tunnemme harmia siitä, että joku niin tekee, mutta itse olemme nauttineet kuvitellessamme sellaisia asioita.
Me voimme ymmärtää, että kuvittelumme tekee meidät vastuunalaisiksi varkaan suhteen. Hän on ilmiö, joka itse asiassa personoi monen ihmisen ajatuksia. Monet suomalaiset ajattelivat aikanaan, että Bobrikoff oli julma olento, mutta eivät silti tahtoneet lähteä häntä ampumaan. Sitten tuli eräs ihminen, joka otti nuo ajatukset, sai niistä voimaa ja ajatteli, että hän panee sen työn täytäntöön. Mehän voimme ajatella sitä jaloksi teoksi, mutta juuri se, että hän personoi ja ruumistutti monen ajatukset, tekee, että nämä monet tuhannet jäivät vastuunalaisiksi itse murhateosta. Murhaaja sai kantaa seuraukset. Hänellä oli kuitenkin hyvää karmaa siitä, että hän uhrasi itsensä jalosti suuren aatteen puolesta. Taas joku varas, joka personoi monen ihmisen suunnitelmat, jää vastuunalaiseksi teostaan, sillä se ei ole jalo teko, mutta kaikki ne ihmiset, jotka suunnittelevat ja kuvittelevat varkautta, jäävät myös vastuunalaisiksi varkauden paheesta maailmassa.
Tämä on toinen puoli asiasta, toinen on se, että ihmisen ajatukset aina ennustavat, mitä hän vielä tulee tekemään. Ja vaikka hän ei nyt voisi tehdä sellaista, niin hän tulee sen joskus tekemään. Jos hän ajattelee nyt jotakin pahaa, niin hän luo itselleen sellaisen tulevaisuuden, jossa nuo ajatukset tulevat teoiksi. Ja jos hän ajattelee hyvää, niin voi olla, ettei hän nyt osaa sitä toteuttaa, mutta kun hän ajattelee kaunista, niin hän luo itselleen siitä tulevaisuuden, sillä ne ajatukset tulevat teoiksi jossakin ruumistuksessa. Sen tähden jos esimerkiksi näemme, että joku ihminen surmaa itsensä, voimme olla varmat, että hän on sitä ajatellut niin monta kertaa, joko tässä elämässä tai jossakin edellisessä, että se tulee teoksi. Elämässä aina ajatus on teon isä.
Sen tähden huomaamme, kun karmaa tutkimme, että täytyy ottaa huomioon ajatusten maailma. Silloin me myös ymmärrämme, jos katsomme asioita ajatusten kannalta, että jos lähdemme kulkemaan kaitaa polkua, voimme itse antaa ja saada anteeksi kaikki ajatukset. Me emme ole silloin pakotetut kärsimään vanhoista ajatuksista, emme ole pakotetut menettelemään, niin kuin vanhat ajatuksemme tahtoisivat meidän menettelevän. Silloin ajatusten maailma tulee siksi, jossa me saamme vaikuttaa. Ja meidän ensimmäinen tehtävämme silloin on muuttaa sielunelämämme, tehdä siitä uusi. Siihen kuuluu kaikkien meidän omien vanhojen heikkouksiemme muuttaminen ja puhdistaminen. Kun ihminen alkaa kulkea kaitaa tietä, herää kummallinen seikkailu hänen sisästään, hänen oma menneisyytensä. Se hänen on voitettava, muutettava. Sen tähden meidän ei tarvitse ajatella, että tämä karmajuttu on voittamaton. Kun me astumme kaidalle tielle, niin me otamme tuon maailman käsiimme, me elämme siinä maailmassa ja saamme sen vähitellen tottelemaan. Sen tähden anteeksianto ja saaminen on olemassa ajatusmaailmassa.
Sitten tulemme tekojen maailmaan. Siinä olemme tehneet kaikenlaisia tekoja, pahoja ja hyviä. Mitä hyvää olemme tehneet, siitä emme pelästy, mutta mitä pahaa olemme tehneet, miten on sen laita? Sellaiset teot, joita olemme tehneet ja jotka eivät ole saaneet aikaan mitään erityistä toiselle ihmiselle, eivät kanna niin merkillistä karmaa vaikeassa merkityksessä tässä näkyvässä maailmassa, mutta se karma, mikä tulee lukuun, johtuu niistä teoista, joilla me vaikutamme toisiin ihmisiin. Sen tähden, että meitä on täällä miljoonia ihmisiä, me luomme karmaa. Silloin on tietenkin teoria, että koko tuo vyyhti on selvitettävä. Me olemme sotkeutuneet eri ihmi
Valkoinen magia on sitä, että käyttää salaisia kykyjään aivan epäitsekkäässä tarkoituksessa, Jumalan tahdon mukaan silloin, kun Hän käskee. Siinä ei ole mitään omaa tahtoa. Ihminen ei ole oikeutettu tekemään mitään maagisia temppuja muuta kuin Jumalan käskystä. — 11.10.1923 (RR 1952/9)
Ns. järkensä menettäneet ihmiset muodostavat aivan erikoisen tutkimusalan. Ja se tutkimusala, jonka he muodostavat, on niin monipuolinen, niin täynnä kaikenlaisia yksityiskohtia ja seikkoja eri aloilta ja eri tasoilta, että koko tätä alaa tunnetaan vielä verrattain vähän. Ovat kyllä meidän aikana lääketiede ja lääkärit koettaneet tutkia näitä järkensä menettäneitä ihmisiä ja paljon he ovat saaneet selville. Mutta se, että he tavallisina tiedemiehinä eivät osaa kurkistaa tämän näkyväisen maailman esiripun taa, tekee, että he eivät voi täysin tutkia ja ymmärtää näiden ihmisten asemaa, sillä koko tuo tauti on salaperäisimpiä ilmiöitä ihmiselämässä. Vanhat kreikkalaiset nimittivät sitä jumalalliseksi taudiksi. Heidän mielestään semmoinen ihminen, joka menetti järkensä, joutui aivan erikoisella tavalla jumalien elämästä osalliseksi. Jumalat suosivat häntä, kohtalo suosi häntä, ja jumalat käyttivät häntä jollakin tavalla välikappaleena. Vanhojen kreikkalaisten mielestä hullu ei ollut ollenkaan säälittävä sisäisessä merkityksessä. Toisten ihmisten velvollisuudeksi jäi pitää huolta hänestä tässä fyysisessä maailmassa, koska hän oli joutunut jumalien kanssa tekemisiin.
Me, jotka katsomme näitä asioita salatieteelliseltä kannalta, ymmärrämme, että vanhat kreikkalaiset olivat yhtä oikeutettuja katsomaan niitä omalta kannaltaan kuin meidän aikamme lääkärit ja sielutieteilijät omaltaan. — Me teosofeina olemme tottuneet ajattelemaan useampia tasoja. Me ymmärrämme, että ihminen henkiolentona elää useammalla tasolla yhtä aikaa. Paitsi fyysistä ja eetteriruumista ihmisellä on astraali- ja mentaaliruumis. Hänellä on siis käyttöväline, joka on muodostunut hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Tunteet ja ajatukset eivät ole mitään tyhjää, olematonta, vaan ne ovat yhtä todellisia kuin meidän fyysinen elämämme. Me ymmärrämme nyt, että koska ihminen sielullisena olentona on olemassa toisessakin maailmassa ja koska hänellä on siinä semmoinen todellisuus kuin tunteet ja ajatukset ja niiden käyttöväline, niin ihmisen, joka on mielisairas, ei tarvitse olla sairas näkymättömässä maailmassa. Jos katsomme asiaa kreikkalaisesti, niin sanomme: ihminen on sairas tässä fyysisessä maailmassa sillä tavalla, että hän on vankina, suljettuna ruumiiseen, jota hän ei osaa käyttää, mutta tunnemaailmassa hän on terve. Ihminen on silloin kuin elävänä haudattu.
Mutta asiassa on vielä toinen puoli. Miksi kreikkalaiset sanoivat, että mielisairas on jumalien suosikki? Me huomaamme, että se, että hän on vankina fyysisesti katsottuna, merkitsee, että hän on vapaa sielullisessa maailmassa. Hän voi siellä elää henkiolentojen parissa. Hän saa siellä heiltä kaikenlaista opetusta. Mikä etu hänellä silloin on fyysisestä ruumiista? Se etu, että hän pysyy persoonallisena olentona. Jos hän kuolee, niin persoonallisuus haihtuu vähitellen, mutta kun hän on mielisairas, niin hän on toisessa maailmassa se, mikä hän persoonallisesti on. Hän elää siinä maailmassa vapaasti sen tähden, että hän on persoonallinen olento ja sen tähden, että fyysinen ruumis ei tee hänelle haittaa. Kun ihminen on terve, niin hänellä on kaikenlaisia persoonallisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka täyttävät hänen aivonsa kaikenlaisilla asioilla, joten hän ei ole vastaanottavainen henkimaailman opetuksille. Mutta mielisairaalla ei ole niitä esteitä. Hän jättää eläimellisen puolensa fyysiseen maailmaan ja niin hän tunnemaailmassa saattaa kehittyä paljon sielullisesti ja henkisesti. Jos ihminen paranee tästä sairaudesta, on hän jotain voittanut. Hän voi olla vielä vaikka vähän heikko älyllisessä suhteessa, mutta hän on kuitenkin voittanut jotain. Esim. moraalisesti hän on hyvin voimakas. Jos hänellä ennen oli moraalisia heikkouksia, ovat ne nyt poissa. Jos hän taas ei parane, niin seuraavassa elämässä tulee ilmi, mitä hän on voittanut.
Fyysisen tason kannalta katsottuna mielisairaus on hyvin säälittävää, mutta me voimme teosofeina ymmärtää, että sillä on myös valoisa puolensa. — 18.10.23 (RR 1952/9)
KYSYMYS: — Mitä on kuoleminen elämän aikana?
VASTAUS: — Kun ihminen oppii kuolemaan elämänsä aikana, silloin hän todella kuolee pois siitä kiirastulesta, mikä muuten voisi olla hänellä kuoleman jälkeen. Kuoleminen elämän aikana on juuri sitä, että sitten ei enää kuoleman jälkeen joudu kiirastuleen ja helvettiin. Kun sanotaan, että ihmisen pitää oppia kuolemaan elämänsä aikana, niin tarkoitus ei ole, että vapautuisimme joutumasta kiirastuleen, sillä mitä se merkitsee, jos me joudumme kiirastuleen, sillä sehän on puhdistusta, ja sitä me saamme kokea aina täällä maan päälläkin. Sehän on kaikki hyvää koko olemassaolossa. Olemassaolossa ei ole mitään pahaa. Päinvastoin, koska olemme henkiolentoja, meidän täytyy olla kiitollisia elämälle, Jumalalle, että meillä on mahdollisuus kuoleman jälkeen puhdistua ja tulla viattomiksi. Kun elämme täällä maan päällä ja elämme pahoin ja epäpuhtaasti, niin on itse asiassa suuri etu meille, että meillä on tilaisuus siitä vapautua. Meistä tuntuu välistä siltä, että tämä elämämme on niin ikävää siksi, että me emme voi pysyä kauniina ja viattomina. Elämän varrella me olemme tulleet sellaisiksi, että koko meidän persoonallisuutemme voi meitä kiusata. Silloin meissä voi olla sellainen tunne, että kyllä lapsi on onnellinen. Se lapsen viattomuus, tietämättömyys pahasta on ihmisen luonnollinen tila, niin että kun me kerran tulemme viattomiksi, me emme tiedä mitään pahasta. Silloin itse oleminen on ihanaa. Meidän elämämme on autuasta juuri siinä määrin, kuin meitä ei raskauta mikään meissä itsessämme, mikä on pahaa. Silloin meidän elämämme on yhtä rauhaa ja autuutta. Kaikki on ihmeellistä harmoniaa, jos me olemme saavuttaneet lapsuuden tilan.
Jos me elämme täällä ilman kuolemaa, niin mitä toivoa meillä olisi silloin saavuttaa puhtautta. Mutta kuolema on se ystävä, joka heittää meidät kiirastuleen vapauttaakseen meidät pahasta ja tehdäkseen meidät uudestaan lapsiksi. Me saavutamme taivaallisen sieluntilan. Sitten me synnymme tänne uudestaan ja tuomme sen muistin mukanamme, niin että meidän lapsuutemme on ihana. Lopulta meille tulee tuo taivastila niin voimakkaaksi, että elämä kaikkine kokemuksineen ei voi sitä enää riistää. Ja ennen kuin me voimme tulla Valkoisen Veljeskunnan jäseniksi, meidän täytyy tulla kuin lapset.
Kun meidän täytyy oppia kuolemaan tässä elämässä, niin se on sitä, että meidän pitää saavuttaa tässä elämässä se, minkä me saavutamme kuoleman jälkeen, siis lapsuuden tila. Se tapahtuu ensin meidän sieluruumiissamme, ja sitten se tulee tähän fyysiseen ruumiiseemme. Se kuolema, mikä silloin tapahtuu, on sama puhdistusprosessi, mikä tapahtuu kuoleman jälkeen. Me heitämme sieluruumiimme kiirastuleen ja helvettiin, jotta se tulisi lapseksi. Se merkitsee käytännössä, että meidän täytyy oppia irrottamaan itsemme persoonallisuudestamme, meidän täytyy oppia unohtamaan, että olemme persoonallisuuksia. Ensimmäinen askel on se, että meidän täytyy oppia unohtamaan tuo "minun" ja "minä". Jeesus Kristus sanoi: "Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja jaa köyhille." Nuorukainen, jolle hän niin sanoi, olisi voinut tehdä juuri niin, mutta hän ei jaksanut. Se oli hyvin tepsivä koetus, mutta nuorukainen ei älynnyt, mitä sillä tarkoitetaan.
Tällä tavoin sanoo Jumala, elämä, meille jokaiselle, mutta se ei merkitse, että meidän täytyy myydä kaikki, mitä omistamme, vaan se merkitsee: sinun pitää sydämessäsi luopua kaikesta; sinä et saa kuvitella, että mikään on sinun. Meidän täytyy oppia; pääsemään siitä ajatuksesta, että jokin on meidän. Ei mikään ole meidän, eivät rahat, eivät tiedot, eivät kyvyt, ei ruumiimme, ei, mikään ole meidän todellisuudessa, vaan Jumalan, Kristuksen. "Niin kuin Sinä, Jumala, tahdot, niin minun pitää tehdä." Jos me olisimme kuin lapset, niin me joka hetki osaisimme elää Kristuksessa ja meidän ei tarvitsisi olla mistään vaivautuneita; me olisimme antautuneet Kristuksen palvelukseen. Se on se aate, jonka mestari on saavuttanut. Se on ihmeellisen yksinkertaista ja ihmeellisen vaikeaa. Jokainen ihminen voi sitä aavistaa. Se on se kuoleminen. Silloin me emme kadota mitään.
14.2.23 (RR 1954/6)
KYSYMYS: — Mistä johtuu, että vaikka totuudenetsijä on omaksunut itselleen seuraavan opetuksen: "Älä ota vastaan elämässä uusia velvollisuuksia, vaan täytä entiset omantunnontarkasti", niin kuitenkin tulee eteen paljon uusia velvollisuuksia?
VASTAUS: — Kun ajattelemme tällaista ihmistä, joka siis koettaa asettua tietyllä tavalla itse elämään nähden, hän pyrkii silloin elämän kaidalle tielle. Ja jos ihminen on totuudenetsijä tässä intiimimmässä merkityksessä, hän ei enää etsi vain ratkaisua elämänkysymykseen, vaan hän etsii taitoa elää elämä oikein. Silloin hän on paremminkin melkein opetuslapsi, ei enää ainoastaan totuudenetsijä. Hän on elämän etsijä. Ja silloin, kun hän on tällainen elämän tiedon etsijä ja kulkija, silloin hän on ymmärtänyt kasvattaa itseään siinä suhteessa, että kaikki, mitä elämässä tulee häntä vastaan, on karmaa. Se on sellaista, mitä pitää tulla. Ja tämä on vaikeimpia läksyjä elämässä, sillä ihminen kyllä luonnollisessa tilassa tahtoisi määrätä elämästään. Hän tahtoisi luonnollisesti, että hänen elämänsä olisi onnellinen. Tällainen vaatimus ja toivomus voi olla ihmisellä luonnollisessa tilassa. Mutta ihminen, joka ei enää tahdo olla vain tietämättömyyden luonnollisessa tilassa, joka tahtoo asettua opetuslapsen kannalle elämän suhteen, ei aseta mitään vaatimuksia elämälle; hän vaatii vain itseltään. Hän sanoo: kaikki, mitä elämässä tapahtuu, on karmaa. Ei hän tiedä, onko hänen elämänsä onnellinen vai onneton. Usein se on onneton. Mutta hän ei ollenkaan luo mitään varmoja kuvia elämän ulkonaisesta kulusta. Kysymys ei siis ole siitä, että hänen elämänsä pitäisi muodostua miksikään paratiisiksi ulkonaisessa suhteessa, vaan siitä, että hän osaisi suhtautua oikealla tavalla itse elämään ja siis löytää onnensa, autuutensa, rauhansa omasta itsestään. Hän ei voi sanoa, että hänen elämänsä ulkonaisesti tulisi olemaan täynnä harmoniaa. Sisäisesti se on täynnä onnea ja rauhaa. Hän ei siis myöskään voi tietää, että hänen karmalliset velvollisuutensa loppuvat sillä tavoin, ettei hän ota itse päälleen uusia, turhia velvollisuuksia. Voi olla mahdollista, että elämä tuo hänen eteensä uusia velvollisuuksia, mutta hän ei niistä pelästy. Hän koettaa ne täyttää. Esim. isä, joka täyttää kodin velvollisuuksia perhettään kohtaan ja tekee siis työtä perheensä hyväksi, ajattelee joskus: "Ehkä muutaman vuoden perästä olen vapaa velvollisuuksista ja minulle voi tulla hyväkin elämä." Mutta silloin voi yhtäkkiä tapahtua, että hän itse tai joku muu perheessä sairastuu ja kaikki se maksaa paljon. Silloin tulee eteen uusi velvollisuuksien sarja. "Koeta sittenkin olla iloinen; tämä on sen tähden, että sinä tahdoit ottaa kaikki kuin karman kädestä."
Tällaista jokainen saa kokea. On hyvin vaikeaa olla onnellinen silloin, kun kaikki näyttää menevän hullusti. Mutta sitä varten me juuri olemme olemassa, että oppisimme. Ennen kuin tahdomme oppia, koetamme kaikkea välttää ja kaikesta päästä. Ihmisen elämä on yhtämittaista varustautumista kaikkien välttämättömyyksien varalle, mutta me emme voi välttää kuolemaa, onnettomuuksia, sairautta. Aina voi tapahtua jotakin, jota emme ole ottaneet huomioon. 17.1.1924 (RR 1954/9)
KYSYMYS: — Millä tavoin voidaan kunnioittaa vainajaa haudattaessa tai poltettaessa? Ovatko ylistyspuheet paikallaan?
VASTAUS: — Kuolema on sitä, että ihminen itse henkiolentona, sieluna on jättänyt fyysisen ruumiinsa, jolloin hänen tehtävänsä on olla kokonaan siinä maailmassa, joka ei ole yhteydessä tämän fyysisen maailman kanssa. Tavallisen vainajan, jolla ei ole okkultisia kykyjä, pitää päästä lepoon, rauhaan, mietiskelytilaan, jossa hän vapautuu omasta alemmasta itsestään ja sitten päästä taivaaseen lepäämään, jotta hän jaksaisi esiintyä uudestaan maan päällä. Sen tähden on tärkeää, kun hän jättää fyysisen ruumiin, ettei fyysinen maailma ja ruumis häntä pidätä. Tärkeää on, että hän pääsee vapaasti lähtemään. Ennen kuolemaansa on vainaja voinut ajatella: "Millähän tavoin ihmiset minua kunnioittavat, kun kuolen?" Sellainen ajatus on omiansa sitomaan ihmistä fyysiseen maailmaan. Samoin hänen fyysinen ruumiinsa sitoo häntä tänne. Se ei voi pidättää häntä menemästä toiseen maailmaan, mutta hän voi jäädä kuuntelemaan fyysisen ruumiinsa lähettyville, kunnes se on hävinnyt. Sen tähden on tärkeää, että ruumis lasketaan siunattuun maahan. Tämä ei merkitse sitä, että ruumis olisi laskettava kirkkotarhaan, vaan että itse maapallo on tullut siunatuksi joskus. Mutta tärkeää on kuitenkin, että fyysinen ruumis haudataan siten, että se siunataan maahan.
Ihmisen fyysinen ruumis on kokoomus tämän maailman elementtejä, niitä aineita, mitä on tässä fyysisessä maailmassa.
Fyysisen ruumiin kohtalo on, että sen eri aineosat yhtyvät fyysisen maailman vastaaviin aineosiin, siis palavat vähitellen. Se on aivan välttämätöntä. Tämä on se siunaus, mikä tulee luonnon puolelta. Mutta ihminen on asettunut luonnon herraksi. Hänen täytyy auttaa luonnon työtä. Sen tähden ihmisen, joka saa tehtäväkseen haudata jonkun ruumiin, täytyy auttaa heti luontoa sen siunaavassa työssä ja siunata ruumista niin, ettei ole mitään, mikä estäisi sen hajoamista. Kaikki hidastuttavat toimet poistetaan, ja kaikki yhteys sielun kanssa täydellisesti katkaistaan. Eetteriruumiista jää yksi puoli fyysisen ruumiin yhteyteen ja häviää samanaikaisesti sen kanssa. Tälle eetteriruumiille on myös hyvin tärkeää, että tulee siunaus, joka auttaa hajoamisprosessia. Ruumiin polttaminen on hyvä edistäjä tässä asiassa.
Kun ruumis siunataan haudattaessa tai poltettaessa, on käytettävä sellaista seremoniaa, joka auttaa ruumiin hajoamista. Sitä kirkolliset rituaalit tavoittelevat, mutta ne eivät ole onnistuneet.
Ylistyspuheet ovat paikallaan silloin, kun ne lähtevät suoraan sydämestä ja kun ne auttavat sielun vapautumista maailmasta. Ei siis saa tulla ilmi liian suurta surua, kaipausta, vaan sen täytyy olla kuin ilojuhla vainajan siirtymisestä taivaaseen. Vainaja voi olla mukana omissa hautajaisissaan, mutta se ei ole aivan luonnonmukaista, jollei hän ole kuollut ennenaikaisesti. Kahden vuorokauden perästä sielun pitäisi olla poissa tästä maailmasta, sen piiristä. Pitäisi olla kaunis, yksinkertainen rituaali, oikea okkultinen rituaali ja sellainen juhla, joka ei vedä vainajan huomiota puoleensa. Pitäisi olla sellainen joukko, jolla olisi tietoa asiasta, joukko, joka voisi palvella ja näyttää esimerkkiä, miten on meneteltävä.
Kuolema on ihmissielun lähtö Isän helmaan, kuolema on Isä, rakkaus. Se ei ole mitään persoonallista hemmottelua. Me yritämme tehdä tämän fyysisen elämän persoonalliseksi hemmotteluksi. Se on luonnonlain pakenemista. Me koetamme suojata itseämme kuolemalta, olla ulkopuolella Isän valtakuntaa. Kuolema on kuitenkin Isä, Jumala ja hänen rakkautensa, mutta rakkaus, joka on pelkkää totuutta. Jumala sanoo: "Miksi pelkäät minua, minä rakastan sinua?" Kuolema ei voi olla muuta kuin hyvä, koska se on Isän luo menemistä. Sen tähden ei ole mitään hätää, vaikka vaikeuksia voi olla. 16.1.1926 (RR 1955/1)
Taivaselämässä ei tule kysymykseen ihmisen persoonallinen halu, sellainen halu, mikä hänellä voi olla tässä fyysisessä elämässä. Se halu, mistä on kysymys, on sellainen halu ja kyky, joka asuu hänen sielussaan, ei persoonallisessa tajunnassa ja ymmärryksessä. Kun ihminen tulee taivaan portille, kysytään hänen sielultaan: kuinka paljon tällaista onnea sinä siedät ja kuinka kauan? Siinä kysytään enemmän kykyä kuin halua, sillä tarvitaan hyvin suurta kykyä voidakseen olla onnellinen. Me ihmiset kykenemme paremmin kärsimään kuin olemaan onnellisia. Se on ihmeellistä. Ihmiset haluavat mielellään olla onnellisia, ja harva on se ihminen, joka vaihtaisi onnensa onnettomuuteen, mutta me emme oikeastaan kykene ottamaan onnea oikealla tavalla vastaan ja käyttämään onnea niin, että sitä voisi kestää aina. Sillä mikä on onnen läksy? Onnen läksy on se, että tekisimme toiset onnellisiksi, jakaisimme toisille onnea, että meistä säteilisi onnea. Kärsimyksen läksy taas on se, että salaisimme kärsimyksen, ottaisimme sen itseemme, emmekä vaivaisi toisia sillä. Monet ihmiset ovat jaloja siinä. Ei ihminen heti tahdo valittaa. Jos tulemme vähän sairaiksi, emme heti huuda, että olemme sairaita, vaan koetamme vähän sulkea sitä itseemme. On liikuttavaa ajatella buddhalaista, kun hän kuolee, sillä hän menee silloin yksinäiseen paikkaan, ettei häiritse ketään. Tolstoillakin, kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, oli halu paeta jonnekin, ettei häiritsisi ketään. Itämaalainen tekee niin. Japanissa on kokonainen järjestö, sellainen, jossa ihmistä opetetaan peittämään kaikki. Ei meidän pidä valehdella, mutta jos ymmärrämme siinä ihmisystävällisen puolen, että tahdomme kantaa omat taakkamme ja olla iloksi toisille, silloin se saa toisen muodon. Voihan olla ystävä, jonka kanssa tahdomme jakaa tuskamme, se siitä kyllä keventyy. Toista on sitten taas, kun olemme onnellisia, silloin on onni sitä varten, että se säteilee meistä, ei niin, että huudamme sanoilla sitä, ei toinen tule siitä onnelliseksi " vaan meidän täytyy olla onnellisia kertomatta sitä. Onni pannaan koetukselle.
Tämä onnen läksy on vaikea läksy, sillä taivaselämä on sitä, että me saamme purkaa onnea, että annamme ulos kaiken onnen ja autuuden, mikä meissä on. Taivaselämän läksy olisi sellainen, että me kieltäytyisimme olemasta sillä tavalla onnellisia, että kertoisimme kaiken maailmalle, vaan säilyttäisimme onnen siveellisenä voimana, jonka kautta palvelemme ihmiskuntaa.
Ensimmäinen läksy on voittaa kärsimys, niin että kärsimystä ottaa itseensä eikä levitä sitä. Toinen läksy on kieltäytyä onnesta, ottaa onnea itseensä kuinka paljon tahansa, mutta muuttaa se kaikki voimaksi palvellakseen ihmiskuntaa. Tietyssä tapauksessa opetuslapsen kehityksessä tulee kysymykseen, osaako hän kieltäytyä taivaselämästä. Hänelle näytetään kaikki taivaan ihanuudet: "etkö tahdo mennä lepäämään, nauttimaan tästä kaikesta". Se on vaikea koetus. Silloin hänen täytyy osata sanoa: "minä luovun siitä kaikesta, jotta voisin palvella".
Sellaiset maailman vapahtajat, jotka ovat osanneet auttaa ihmiskuntaa, ovat aina kieltäytyneet omasta persoonallisesta onnestaan. Kärsimyksen ja onnen voittamisen takana on rauha. 1923 (RR 1955/9)
Ei voida sanoa aivan yleisenä sääntönä, että jälleensyntymistä haluava ja odottava sielu etsisi itselleen vanhemmat, ei ainakaan missään itsetietoisessa merkityksessä. Tavallinen ihmissielu ei ole niin itsetietoinen, että se kykenisi siihen. Kun puhumme itsetietoisuuden kannalta, niin sanomme, että on korkeampia voimia, karman herran palvelijoita, jotka valitsevat sielulle vanhemmat ja kaiken muun, mikä kuuluu karmaan. Mutta jos sielu on ollut niin kehittynyt, että se on itsetietoinen, tuntee itsensä ja osaa pitää silmät auki, silloin semmoinen sielu on mukana itsekin valitsemassa. Ja joka tapauksessa voidaan sanoa, kun ajattelemme asiaa itse tapahtuman kannalta, että sielua vetää jokin henkinen painovoima, kun jälleensyntymisen hetki tulee. Silloin sielu tuntee vetovoimaa maahan, ja samalla on kuin sielu kulkisi pitkin sitä tietä, jossa on vähimmin vastustusta. Sielu tuntee vetovoimaa, joka vetää sitä johonkin. Kuta itsetietoisempi sielu on, sitä enemmän se saattaa seurata tätä luonnon tapahtumaa.
Nyt on asia kyllä niin, että jokainen kuolematon sielu taivaallisen olotilan loputtua näkee eteenpäin ja taaksepäin, ja silloin voi tapahtua niin, että sielu pelästyy tulevaisuuden kuvaa. Se näkee, että sitä odottaa jälleensyntyminen, joka on täynnä vaivaa ja tuskaa, se näkee, että se tulee olemaan alennuksen tilassa, ja silloin sielu huutaa, ettei se tahdo. Mutta tuollainen on poikkeustapaus, sillä siinä haltiotilassa sielu tavallisesti alistuu mielellään. On muistettava, että kuta kehittyneempi minä on, sitä itsetietoisempi hän on jälleensyntymisessä, sitä vapaampi valinnassa. On otettava huomioon se seikka, että me emme saata sanoa ihmisen tajuntaa, sielua, henkeä ollenkaan samaksi kuin siemenatomi. On tehtävä ero ilmenneen minuuden ja hengen välillä. Sen tähden emme voi sanoa, että jälleensyntyvä sielu astuu toiseen tai toiseen vanhemmista, vaan se luova voima, sen ihmeellinen osuus aineellisuuden taikaan, se astuu isään ja isän kautta äitiin. Emme saa käsittää sillä mitään aineellista. Vasta sitten, kun sikiö on kehittynyt pitkälle äidin kohdussa, voi huomata enemmän yhteyttä sielun ja sikiön kanssa, mutta sekin on niin hataraa, että kun ihmislapsi syntyy maailmaan, niin ei vielä silloin ole jälleensyntyvä minä astunut tuohon lapseen. Se on kyllä sidottu lapseen, mutta se ei ole lapsen sisällä, vaan niin kuin näkymättömässä maailmassa. Se on lapsen astraalis-mentaalisesssa aurassa, ja se sielutajunta on ilman persoonallista minää, siinä on vain yksilöllisyys takana. Vasta kun lapsi on kasvanut, niin 3–7 ikävuoden välillä syntyy uusi minätajunta. Se syntyy sillä tavoin, että sielun tajunta alkaa toimia lapsen fyysisissä aivoissa. Silloin, kun tajunta pääsee lapsen fyysisiin aivoihin sisälle, syntyy uusi persoonallinen minä. Silloin vasta voimme oikeastaan sanoa, että nyt on sielu jälleensyntynyt. Se ei voi olla syntynyt, ennen kuin sillä on uusi persoonallinen minä käytettävänään. Jos ihmisen minä on hyvin voimakas, jos sillä on suuri menneisyys takanaan, esim. adeptiminä, joka jälleensyntyy, silloin se on persoonallisena minänä olemassa jo näkymättömässä maailmassa, ennen kuin se saa uudet aivot. Mutta se on poikkeustapaus. On myös se mahdollisuus, ettei ole kysymys adeptiminästä, vaan sellaisesta, joka on aivan äsken ollut maan päällä, joka on vastikään kuollut lapsi ja syntyy pian takaisin, silloin sillä voi olla entinen astraalismentaalinen ruumis jäljellä, jonka se ehkä tuo takaisin, jolloin lapsi muistaa olleensa ennen täällä.
Kuten huomaamme, niin yleensä kyllä tuollaiset okkultiset seikat ovat detaljirikkaita ja niissä on paljon poikkeuksia ja monta seikkaa on otettava huomioon. Koko tämä jälleensyntymisasia on tietysti itse Salaisen Veljeskunnan korkeimpien jäsenten, Mestarien, tarkasti tutkima, mutta he eivät ilmoita kaikkia seikkoja jälleensyntymisen suhteen. Jokaisen täytyy itse kehittää itseään ja hankkia tietoa. Ihminen tietysti saa opastusta niin paljon kuin hänelle kuuluu, mutta melkein kaikki nämä asiat on verhottu suureen salaperäisyyteen. Ja me saatamme huomata, että kun puhutaan tällaisista asioista, niin monet ihmiset myöskin alkavat kuvitella kaikkia asioita, alkavat kysyä itseltään, mikä hän on ollut ennen ym. Ja se tieto, minkä ihminen voi itse saavuttaa omasta menneisyydestään, saattaa olla pätevää, todellista tietoa. Mutta ennen kuin hänelle annetaan todella pätevää tietoa, hän voi kuvitella kaikenlaista. Ja etenkin ne, joilla on taipumusta selvänäköisyyteen, ajattelevat, että he tietävät toistenkin menneisyyttä, mutta täytyy olla hyvin varovainen sellaisesta. Melkein voidaan sanoa, että kaikki on harhanäkyä. Moni on minulle kertonut sekä täällä että ulkomailla minun menneisyydestäni, mutta sitä kuunnellessani minussa on ollut pieni peikko, joka hymyilee, sillä ei koskaan ole ollut kahta, jotka olisivat nähneet samalla tavoin. On huomattava erikoisesti se, että koska kukaan heistä ei osunut oikeaan, todistaa se, että tuollaiset asiat kuin jälleensyntyminen, on pidetty esoteerisina. Jos ihmiset helposti uskovat, voivat he joutua kaikenlaisille vaaroille alttiiksi. Salaisen Veljeskunnan jäsenet ovat katsoneet, että nyt voidaan puhua älyllisellä tavalla. Itämaillahan käsitys jälleensyntymisestä on hyvin toivotonta, mutta täällä länsimailla on korostettu sitä, että jälleensyntyminen ei tapahdu eläinkuntaan, vaan että ihmiset syntyvät ihmisinä.
Joka tahtoo olla vakava totuudenetsijä, hänen täytyy olla varuillaan eikä uskoa kaikenlaista. Ei pidä uskoa, ennen kuin meidän on annettu tietää, ja se tapahtuu kyllä aikanaan, ja silloin emme tunne itseämme ylpeiksi, sillä me saamme myös nähdä nöyryyttäviä kohtia edellisistä elämistä. Ei silloin ole niin imartelevaa, vaikka olisi ollut keisari tai kuningas. Vasta, kun meidän jälleensyntymismuistimme herää, tiedämme vähän, ja silloin emme ole turhamaisia. — 7.2.1924 (RR 1956/1)
Minun persoonallinen käsitykseni jälleensyntymisestä on se, ettei se ole niin kokonaan muodollinen asia, että vuoron perään syntyy miehenä tai naisena. Elämä on niin monipuolinen ja rikas. Ei ole kukaan oikeutettu tutkimaan jälleensyntymistä tieteellisesti, objektiivisesti, ellei hän ole Mestari. Mestari on siksi siveellinen olento, että hänellä on lupa tutkia sitä. Jos ihminen alkaa tulla selvänäköiseksi, ei hän koskaan saa tutkia toisten asioita, ei toisten auroja eikä jälleensyntymiä. Se on okkultisessa elämässä ehdoton sääntö. Ainoastaan silloin, kun voi auttaa toista, voi tulla kysymykseen tutkia hänen auraansa. Jos on sellaisia ihmisiä, jotka tutkivat tällaisia asioita, on se heidän omalla vastuullaan. Sellainen tutkimus tapahtuu astraalitasolla, joka on harhojen maailma. 1923 (RR 1956/3-4)
Me emme lakkaa kuolemasta luonnollisella tavalla, ennen kuin opimme kuolemaan eläessämme. Me olemme kuoleman orjia, jos se tulee vieraana meille. Meidän pitää oppia ratkaisemaan kuoleman arvoitus, ja sen me opimme sillä tavoin, että opimme kuolemaan, vaikka elämme. Niin voitetaan kuolema. Kun sitten kuolema tulee, ei se ole mikään vieras meille, ei mikään viikatemies, vaan hyvä ystävä, joka kysyy, haluammeko olla vielä tässä ruumiissa, joka on huono ja sairas. Silloin me lähdemme mielellämme. — 7.2.1924 (RR 1956/3-4)
KYSYMYS: Tunteeko teosofia oppia syntien anteeksiannosta?
VASTAUS: Karma ja karman toiminta on sellainen ala, jota viisaampienkin sietää paljon tutkia. Meidän täytyy ottaa huomioon, että karman, syysuhteen laki, se laki, jossa aina on syy ja seuraus elämässä, pitää paikkansa paitsi tässä tekojen maailmassa myös tunteiden ja ajatusten maailmassa. Sen tähden meidän on aina tehtävä ero, kun karmaa ajattelemme, näiden eri karman työalojen välillä, sillä me olemme hyvin paljon kasvaneet siihen ajatukseen, että me emme vastaa ajatuksistamme emmekä puheistamme. Vaikka puhe on jo teko, niin huomaamme, että kovin vähän pidämme vaarin puheista. Me voimme sanoa mitä tahansa, ja sitten ihmettelemme kovasti, että siitä jotakin seuraa. Siksi me ihmiset emme ole vielä vastuuntuntoisia ajatusten ja tunteiden suhteen. Luulemme, että saamme ajatella mitä tahansa. Kuitenkin on otettava lukuun, että meidän ajatuksemme vaikuttavat lähimmän ympäristömme ilmapiiriin, ajatukset jäävät siihen jonkinlaisina voimapattereina, ne saavat yhä lisää uutta elämää ja ovat olemassa ihmiskunnan ja meidän oman kansamme aurassa. Mitä meidän ajatuksemme saavat aikaan toisissa olennoissa ja ihmisissä, siitä tulee meille karmaa. Me esimerkiksi ajattelemme paljon tuollaisia rikosasioita, me voimme kuvitella mielessämme: tällä tavoin voisi menetellä, ettei joutuisi kiinni. Me koetamme keksiä kaikenlaisia sukkelia tapoja, ja niin me itse asiassa luomme ajatuksia, jotka auttavat niitä ihmisiä, jotka kulkevat varkauden tiellä, jotka suunnittelevat, millä tavoin voisivat varastaa. Me emme kyllä ajatuksistamme tarkoita, että jonkun pitäisi lähteä varastamaan, me päin vastoin tunnemme harmia siitä, että joku niin tekee, mutta itse olemme nauttineet kuvitellessamme sellaisia asioita.
Me voimme ymmärtää, että kuvittelumme tekee meidät vastuunalaisiksi varkaan suhteen. Hän on ilmiö, joka itse asiassa personoi monen ihmisen ajatuksia. Monet suomalaiset ajattelivat aikanaan, että Bobrikoff oli julma olento, mutta eivät silti tahtoneet lähteä häntä ampumaan. Sitten tuli eräs ihminen, joka otti nuo ajatukset, sai niistä voimaa ja ajatteli, että hän panee sen työn täytäntöön. Mehän voimme ajatella sitä jaloksi teoksi, mutta juuri se, että hän personoi ja ruumistutti monen ajatukset, tekee, että nämä monet tuhannet jäivät vastuunalaisiksi itse murhateosta. Murhaaja sai kantaa seuraukset. Hänellä oli kuitenkin hyvää karmaa siitä, että hän uhrasi itsensä jalosti suuren aatteen puolesta. Taas joku varas, joka personoi monen ihmisen suunnitelmat, jää vastuunalaiseksi teostaan, sillä se ei ole jalo teko, mutta kaikki ne ihmiset, jotka suunnittelevat ja kuvittelevat varkautta, jäävät myös vastuunalaisiksi varkauden paheesta maailmassa.
Tämä on toinen puoli asiasta, toinen on se, että ihmisen ajatukset aina ennustavat, mitä hän vielä tulee tekemään. Ja vaikka hän ei nyt voisi tehdä sellaista, niin hän tulee sen joskus tekemään. Jos hän ajattelee nyt jotakin pahaa, niin hän luo itselleen sellaisen tulevaisuuden, jossa nuo ajatukset tulevat teoiksi. Ja jos hän ajattelee hyvää, niin voi olla, ettei hän nyt osaa sitä toteuttaa, mutta kun hän ajattelee kaunista, niin hän luo itselleen siitä tulevaisuuden, sillä ne ajatukset tulevat teoiksi jossakin ruumistuksessa. Sen tähden jos esimerkiksi näemme, että joku ihminen surmaa itsensä, voimme olla varmat, että hän on sitä ajatellut niin monta kertaa, joko tässä elämässä tai jossakin edellisessä, että se tulee teoksi. Elämässä aina ajatus on teon isä.
Sen tähden huomaamme, kun karmaa tutkimme, että täytyy ottaa huomioon ajatusten maailma. Silloin me myös ymmärrämme, jos katsomme asioita ajatusten kannalta, että jos lähdemme kulkemaan kaitaa polkua, voimme itse antaa ja saada anteeksi kaikki ajatukset. Me emme ole silloin pakotetut kärsimään vanhoista ajatuksista, emme ole pakotetut menettelemään, niin kuin vanhat ajatuksemme tahtoisivat meidän menettelevän. Silloin ajatusten maailma tulee siksi, jossa me saamme vaikuttaa. Ja meidän ensimmäinen tehtävämme silloin on muuttaa sielunelämämme, tehdä siitä uusi. Siihen kuuluu kaikkien meidän omien vanhojen heikkouksiemme muuttaminen ja puhdistaminen. Kun ihminen alkaa kulkea kaitaa tietä, herää kummallinen seikkailu hänen sisästään, hänen oma menneisyytensä. Se hänen on voitettava, muutettava. Sen tähden meidän ei tarvitse ajatella, että tämä karmajuttu on voittamaton. Kun me astumme kaidalle tielle, niin me otamme tuon maailman käsiimme, me elämme siinä maailmassa ja saamme sen vähitellen tottelemaan. Sen tähden anteeksianto ja saaminen on olemassa ajatusmaailmassa.
Sitten tulemme tekojen maailmaan. Siinä olemme tehneet kaikenlaisia tekoja, pahoja ja hyviä. Mitä hyvää olemme tehneet, siitä emme pelästy, mutta mitä pahaa olemme tehneet, miten on sen laita? Sellaiset teot, joita olemme tehneet ja jotka eivät ole saaneet aikaan mitään erityistä toiselle ihmiselle, eivät kanna niin merkillistä karmaa vaikeassa merkityksessä tässä näkyvässä maailmassa, mutta se karma, mikä tulee lukuun, johtuu niistä teoista, joilla me vaikutamme toisiin ihmisiin. Sen tähden, että meitä on täällä miljoonia ihmisiä, me luomme karmaa. Silloin on tietenkin teoria, että koko tuo vyyhti on selvitettävä. Me olemme sotkeutuneet eri ihmi
Vastaukset 7
Vanhimmat
Me olemme sotkeutuneet eri ihmisten kanssa, ja se on selvitettävä. Mikä olisi kaikista yksinkertaisin keino avata karman solmut? Se on Jeesus Kristuksen kuvaama keino, jonka hän asetti seuraajiensa ehdoksi, ja se on anteeksianto. Jos me ihmiset osaamme sillä tavoin suhtautua toisiimme, että annamme anteeksi, silloin karma loppuu. Jos emme anna anteeksi, niin me vetoamme maailman suuriin tuomareihin, ja he mittaavat kaiken sillä mitalla, mikä on tuleva. Jos esimerkiksi teen jotakin pahaa jollekin ja en osaa sopia hänen kanssaan niin, että hän antaa anteeksi ja niin että hän aivan kuin Jumalaa rukoillen päättää, että tämä jää unohduksiin, niin hän ei anna anteeksi, hän vetoaa karman herroihin, ja he mittaavat seuraukset minun pahoista teoistani. Karma toimii harvoin heti. Niin pian kuin me heitämme jotakin jauhantaa karman haltuun, niin se jauhaa. Jos emme heitä, niin se on, että olemme antaneet anteeksi. Kun me emme anna anteeksi, niin me viskaamme myllyyn, ja se jauhaa.
Otaksukaamme, että me lähdemme kaidalle polulle. Silloin kysymme: pitääkö minun sovittaa ne pahat tekoni, joita olen tehnyt? Pitää. On ainoastaan se ero, että kun ihminen ei kulje kaitaa polkua, niin karma toimii hitaasti, mutta kaidalla polulla ihminen uudella tavalla vetoaa karman herroihin. Hän sanoo karmalle: anna pian minulle, mitä minulla on sovitettavaa. Ja useimmat sellaiset ihmiset, jotka kulkevat kaitaa polkua, saavat kestää kaikenlaisia kärsimyksiä. Vanha karma tulee heidän päälleen. Jos kaidalla polulla kulkija on pitkälle kulkenut, niin hän maksaa karmallisia velkojaan. Hän menettelee usein sillä tavoin, että me tavalliset ihmiset emme häntä ymmärrä, emme ymmärrä, miksi hän niin tekee. Se johtuu siitä, että hän sattuu olemaan ihminen, joka on pitkälle kulkenut kaidalla polulla ja siksi tahtoo sovittaa. Hän koettaa maksaa kaikki mahdollisimman pian. Sellainen ihminen saattaa siis menetellä aivan salaperäisesti; hän maksaa velkoja, joista ainoastaan hän on tietoinen. Me toiset emme näe, että hän on velkaa.
Siis kaidalla polulla kulkijalla ei ole mitään suoranaista anteeksiantoa karman puolelta. Mutta sillä, että hän kulkee kaidalla polulla, hän melkein suorittaa velkansa. Ihminen, joka kulkee lavealla tiellä, napisee, hän ei tahdo kantaa kaikkia kärsimyksiä. Kaidalla polulla kulkijan risti on kevyt. Jos joku, joka ei ole ajatellut kulkevansa kaitaa polkua, ilolla aina kärsii ja kantaa tuskia, niin hänen sielunsa on enemmän kehittynyt kuin mitä hän itse aavistaa. 1923 (RR 1958/2)
KYSYMYS: Pyytäisin saada hieman selvitystä, minkälaisia voimia käyttävät suomalaiset noidat ja velhot, joita vielä elelee, aivan niitä vanhoja "tietomiehiä"? Eivätkö he käytä pimeitä voimia avukseen, eli ts. eivätkö he ole "mustia maagikoita"? Mutta miksi he käyttävät taitojaan ja tietojaan hyväänkin koskapa parantelevat eläinten ja ihmisten sairauksia ja tekevät minkä mitäkin lähimmäistensä auttamiseksi jos kerran ovat astuneet kehityksen kulkua estämään ja vihkineet sielunsa sekä ruumiinsa paholaiselle, kuten sanotaan?
VASTAUS: Mutta kuinka ihminen olisi vihkinyt sielunsa paholaiselle, jos hän tekee hyvää. Hedelmistä puu tunnetaan. Ei Suomessa ole lainkaan velhoja eikä noitia, sillä tuo nimitys tarkoittaa minun ymmärtääkseni juuri sitä pahaa puolta. On vain tietomiehiä ja tietäjiä. Eihän heidän välttämättä tarvitse olla mitään pahoja ja mustia maagikoita ja sellaisia, jotka olisivat antautuneet paholaiselle, ei suinkaan. Eikä heidän tarvitse käyttää "pimeitä voimia", mikä on aivan väärä sana, sillä ei ole olemassa mitään erityisiä "pimeitä voimia", vaan samoja voimia voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. Voima tulee pimeäksi vasta silloin, kun sitä käytetään pahaan, mutta itsessään mikään voima ei ole hyvä eikä paha. Ne voimat, mitä valkoiset maagikot, hyvät tietäjät käyttävät, ne ovat aivan samoja mitä mustatkin käyttävät, mutta valkoiset käyttävät niitä hyvään. Sen tähden voi sanoa, että tullakseen valkoiseksi adeptiksi ihmisen täytyy tutkia ensin mustaa magiaa, sillä ellei hän tiedä, mitä se on, ei hän voi olla mikään adepti. Ja se on tietysti totta, sillä voimat ovat samat. Onhan meillä esimerkkinä tällaisesta sähkö. Sekin on eräs voima, luonnonvoima, jota voi käyttää sekä hyödyllisiin tarkoituksiin että ihmisen tappamiseen, mutta ei sinänsä ole sitä eikä tätä. Sähkön takana on suuria olentoja, jumalia, ja sähkö on sitten jonkun jumalolennon ulkonainen ilmaus tässä fyysisessä maailmassa, aivan kuin jumalan "viitanlievettä", mutta se on vain voimaa, siinä asuu jonkun jumalan voima. Ja se voima on itsessään yläpuolella kaikkea, se on vain voimaa, mutta sen käyttäjä voi sillä tehdä hyvää tai pahaa.
Nyt kun meidän kansassamme on sellaisia tietomiehiä, poppamiehiä ja velhoja, niin se, mikä heidät leimaa hyviksi tai pahoiksi, on tietenkin se tapa, miten he käyttävät näitä voimia. Jos he käyttävät niitä hyvään tarkoitukseen, ovat he tietenkin hyviä; mutta jos he käyttävät kykyjään pahaan, he ovat pahoja, mustia maagikoita. Suomen kansassa on harjoitettu kyllä paljonkin mustaa magiaa, sehän on aivan luonnollista, mutta on harjoitettu myös paljon valkoista. Ja jos nyt joku valkoinen maagikko käyttää kaikenlaisia kummallisia temppuja, kokoaa ihmeellisiä kaluja, merkillisiä eläinten osia ja hampaita, kerää kasveja ja yrttejä ja laittaa niistä juomia jne., käyttää myös loitsusanoja ja lauseita, niin ei sen itse asiassa tarvitse olla silti mitään pahaa, vaikka tietenkin profaanit, tietämättömät ihmiset ovat aina katsoneet kammoksuen tuollaista toimintaa. Heidän mielestään itse tuo toiminta jo merkitsee pahaa, mennä ja kerätä yöllä kaikkea, kun kuu on tietyssä asennossa. Tietysti se on hirveän paha ihminen, joka tuollaista tekee, arvellaan noin edeltäkäsin. Mutta eihän se ole mitään. Samalla tavalla ajateltiin ensin myös tiedemiehistä, jotka ensin rupesivat tutkimaan luontoa, ja sehän ei tietysti vielä itsessään merkitse mitään. Se ainoastaan merkitsee, millä tapaa he käyttävät kaikkia näitä asioita, ja niitä he voivat käyttää sekä hyvin että huonosti. Se, että käytetään tällaisia seremonioita, loitsuja ja muuta, se johtuu siitä, että magiaa on olemassa kahta lajia, paitsi nyt valkoista ja mustaa. Molemmat näistä voivat olla sekä valkoista että mustaa, siis molempia lajeja voidaan käyttää sekä hyvän että pahan palvelukseen. Toinen laji on sellaista, että ihmisellä on täysi valta sisässään luonnonhenkien ja luonnonvoimien yli, jolloin hän ei tarvitse minkäänlaisia ulkonaisia temppuja. Hän ei tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita; hänen oma tahtonsa on niin koulittu ja treenattu, niin kasvatettu, että se ilman muuta voi hallita luonnon voimia tietysti silloin juuri astraalitasolla. Toinen magian laji on taas se, että ihminen on jonkinlaisen kuinka sanoisin suggeroivan eli hypnoottisen menettelyn avulla saavuttanut vallan erinäisten luonnon voimien yli, ja silloin hänen täytyy aina käyttää seremoniallista magiaa, joka on juuri tällaista suggeroivaa magiaa. Sen hypnoottinen, suggeroiva voima muutamien luonnon voimien yli riippuu juuri siitä, että ihminen näitten ulkonaisten temppujen avulla herättää itsessään sitä uskoa ja luottamusta, että hän hallitsee näitä voimia ja samalla myöskin näitten temppujen ja menettelyjen avulla herättää niiden astraaliolentojen huomion, joiden kanssa on ollut ennenkin tekemisissä. Nämä kaksi magian lajia on olemassa.
Seremoniallista magiaa harjoitetaan vieläkin Euroopassa, sitä harjoitetaan vielä paljon oppineissakin piireissä. Ranskassa esimerkiksi tunnetaan paljon juuri tällaista magiaa ja siellä tietenkin saadaan aikaan kaikenlaisia tuloksia. Mutta Madame Blavatsky sanoi kyllä, että tämä seremoniallinen magia on tavallaan lähellä mustaa magiaa, se voi hyvin helposti viedä mustaan magiaan, helpommin kuin se toinen, salatieteellinen magia, juuri sen tähden, että tämä seremoniallinen magia ei vaadi ihmiseltä niin täydellistä puhdistusta, niin täydellistä epäitsekkyyttä kuin tuo toinen. Pahakin ihminen voi käyttää seremoniallista magiaa ja tehdä sen avulla pahaa. Mutta se, että käytettäisiin sitä toista, puhdasta okkultista magiaa pahaan, se on harvinaisempaa, siihen pystyäkseen ihmisen täytyy olla jo todellinen musta maagikko. 22.3.1910 (RR 1959/8)
Julkaistu myös kirjassa "Pekka Ervast vastaa kysymyksiin"
www.teosofia.net
3000v sitten toimin Persiassa Ma´gikkona. Minulla oli palveleva henki?Ymmärrät mitä tarkoitan. Karmallisesti olen yrittänyt usean elämän kautta paikata erehdyksiäni. On mielenkiintoista lukea Ervastin tekstiä näin vuosia sen jälkeen kun erosin seurasta. Totuus on uskontojen yläpuolella.Pitään tänäinkin ja tässä paikkansa.
Pystytkö todella muistamaan aikaisempia elämiäsi? Miten muistisi on herännyt, itsestäänkö vai "vippaskonstein"?
KOETAS NYT MUISTAA OTTAA NE SÄÄNNÖLLISEMMIN JATKOSSA, JOOKO?
Tulen tekemään poliisi-ilmoituksen sinusta koska olet käyttänyt ammattinimitystä "lääkäri".
"Te ette tiedä mitään, minä tiedän kaiken..."
Vaikka kertaus onkin opintojen äiti.Niin yhden hyväksi huomaamasi lauseen viljeleminen eri sivuille on esimerkki siitä miten käy kun ei muista lääkitystään. Lääkärikin leikkii lääkäriä.hyi hyi hyi ja rauhoitu.