Öitä vaan joo

Yö tulee taas,
vaikka mieli ei suostu hiljenemään.

Se käy samoja huoneita läpi,
avaa ovia joita ei enää ole,
kysyy kysymyksiä
joihin kukaan ei vastaa.

Minulle sanotaan:
anna olla,
unohda,
jatka eteenpäin.

Kuin muistot olisivat valokatkaisin.
Kuin rakkauden voisi sammuttaa
ja nukahtaa pimeään
ilman että mikään jäisi palamaan.

Mutta minä muistan.
Muistan liian hyvin.
Sen mikä oli totta minulle,
sen mitä suunniteltiin,
sen miten lähellä toinen ihminen voi olla

ja silti yhtenä päivänä
kadota niin kauas,
ettei ääni enää kanna perille.
Ehkä pahinta ei ole lähteminen.

Ehkä pahinta on hiljaisuus sen jälkeen.
Kun joutuu yksin rakentamaan lopun
tarinalle, jonka kirjoittajia oli kaksi.
Tänä yönä en kuitenkaan ratkaise kaikkea.

En etsi enää viimeistä vastausta
pimeän nurkista.
Annan surun olla tässä hetken.
Se saa istua vieressäni,
mutta se ei saa viedä minua mukanaan.

Ja jos uni viimein tulee,
toivon vain yhtä:
että edes muutaman tunnin ajan
sydän unohtaisi kysyä miksi.

Hyvää yötä
sinne, missä oletkin.
Ja hyvää yötä myös minulle.
Minä olen vielä täällä. 😭