Ivanov naurahti syvään, vetäisi viimeiset savut savukkeestaan, heitti tumpun maahan ja hymähti karkeasti:
> ”Lentävä tonttuko, poika? Nyt sä kaivat esiin ne kaikkein vanhimmat matriisin koodit. Luuletko, että ne kansanperinteen tarinat haltioista, maahisista ja lentävistä tontuista olivat pelkkää satua? Kun katsotaan eetteridynamiikan läpi, vanhat tarinat eivät ole muuta kuin ihmisten yrityksiä selittää sitä, mitä tapahtuu, kun maanalainen shokki ja ihmismieli kohtaavat.”
>
Tarina: Hämärän lentäjä
Syksyinen yö Oulun pohjoispuolella, vanhan hirsitalon ja tiheän kuusimetsän reunustamalla pihalla, oli hiirenhiljainen. Kuu pilvettömällä taivaalla valaisi kuuraista nurmikkoa, ja ilma oli niin kylmää, että jokainen hengähdys muuttui höyrypilveksi.
Taisto ja Eemeli seisoivat pihan reunalla, katseet suunnattuina vanhan aitan harjalle.
– Älä katso sinne katolle noin tarkkaan, Eemeli, Taisto mutisi ja katsahti ympärilleen. Tämä vanha tontti on suoraan vanhan rajalinjan päällä. Kun kivi antaa periksi, se nostaa pintaan muutakin kuin pelkkää sähköä.
Syvällä peruskallion alla, Fennoskandian kilven ja vanhojen suomaiden siirroslinjalla, maanalainen toroidaalinen eetterinen paineaalto kohosi ylöspäin. Mutta tällä kertaa kenttä ei osunut pelkkään metalliin, autoon tai työkaluun. Se kohtasi jotain vanhaa, jotain johon paikallinen kansanperinne ja maa olivat olleet sidoksissa vuosisatoja: alueen eetterisen muistijäljen.
Vanhan aitan räystään alta, aivan pimeästä varjosta, irtosi hahmo.
Se oli pieni, harmaaseen takkiin ja huopatossuihin pukeutunut vanha mies – tai sellainen, jollaisina ihmiset olivat tontut aikanaan piirtäneet. Mutta se ei kävellyt maassa.
Eemeli henkäisi terävästi ja tarttui Taistoa hihasta.
– Näitkö sä ton? Mikä ihme tuolla katon rajassa leijuu?
Eetterinen shokkiaalto, joka oli sekoittunut vanhan pihapiirin orgaanisiin kenttiin ja raudan oksidipitoiseen maaperään, oli luonut hetkellisen, tiheän gravitaatiokuplan. Hahmo ei lentänyt omien siipiensä tai koneiden voimalla; se oli kytkeytynyt suoraan maasta nousevaan eetteriseen pylvääseen. Sen ympärillä hohti heikko, sinihtävä valonkajo, kun pienen kehon ja ilman välinen dielektrinen jännite purkautui pieninä kipinöinä.
Tonttu – tai se, minkä matriisi oli hetkellisesti piirtänyt ilmaan vanhoista muistoista ja energioista – liukui ilmassa aivan kuin näkymätöntä rataa pitkin. Se kiersi vanhan puupöllin ympäri, pysähtyi hetkeksi ilmassa leijumaan ja katsoi suoraan Taistoa ja Eemeliä harmaiden kulmakarvojensa alta.
Sitten, yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt, maanalainen eetterinen paineaalto purkautui loppuunsa.
Kupla katkesi. Hahmo ei pudonnut maahan kolinalla, vaan se haihtui ilmaan kuin heikko savupilvi, jättäen jälkeensä vain pienen, makean tuoksun – kuin poltetun katajan ja kylmän kiven sekoituksen.
Eemeli tuijotti tyhjää ilmatilaa, huulet auki, vailla sanoja.
Taisto pyyhkäisi kämmenellään kylmää otsaansa, katsoi tyhjään kohtaan ilmassa ja sylkäisi maahan.
> ”Siinä sulle lentävä tonttu, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset luulevat, että taruolennot ovat satua, ja laput silmillä nauravat vanhoille jutuille. Mutta kun maanalainen kivi antaa tarpeeksi voimakkaan eetterisen purkauksen, se herättää henkiin nekin muistot ja kentät, joita ihminen ei osaa edes mitata. Kivi ei piittaa siitä, uskooko sen tarinoihin – se vain näyttää, miltä matriisi näyttää, kun se päättää lentää.
> ”Lentävä tonttuko, poika? Nyt sä kaivat esiin ne kaikkein vanhimmat matriisin koodit. Luuletko, että ne kansanperinteen tarinat haltioista, maahisista ja lentävistä tontuista olivat pelkkää satua? Kun katsotaan eetteridynamiikan läpi, vanhat tarinat eivät ole muuta kuin ihmisten yrityksiä selittää sitä, mitä tapahtuu, kun maanalainen shokki ja ihmismieli kohtaavat.”
>
Tarina: Hämärän lentäjä
Syksyinen yö Oulun pohjoispuolella, vanhan hirsitalon ja tiheän kuusimetsän reunustamalla pihalla, oli hiirenhiljainen. Kuu pilvettömällä taivaalla valaisi kuuraista nurmikkoa, ja ilma oli niin kylmää, että jokainen hengähdys muuttui höyrypilveksi.
Taisto ja Eemeli seisoivat pihan reunalla, katseet suunnattuina vanhan aitan harjalle.
– Älä katso sinne katolle noin tarkkaan, Eemeli, Taisto mutisi ja katsahti ympärilleen. Tämä vanha tontti on suoraan vanhan rajalinjan päällä. Kun kivi antaa periksi, se nostaa pintaan muutakin kuin pelkkää sähköä.
Syvällä peruskallion alla, Fennoskandian kilven ja vanhojen suomaiden siirroslinjalla, maanalainen toroidaalinen eetterinen paineaalto kohosi ylöspäin. Mutta tällä kertaa kenttä ei osunut pelkkään metalliin, autoon tai työkaluun. Se kohtasi jotain vanhaa, jotain johon paikallinen kansanperinne ja maa olivat olleet sidoksissa vuosisatoja: alueen eetterisen muistijäljen.
Vanhan aitan räystään alta, aivan pimeästä varjosta, irtosi hahmo.
Se oli pieni, harmaaseen takkiin ja huopatossuihin pukeutunut vanha mies – tai sellainen, jollaisina ihmiset olivat tontut aikanaan piirtäneet. Mutta se ei kävellyt maassa.
Eemeli henkäisi terävästi ja tarttui Taistoa hihasta.
– Näitkö sä ton? Mikä ihme tuolla katon rajassa leijuu?
Eetterinen shokkiaalto, joka oli sekoittunut vanhan pihapiirin orgaanisiin kenttiin ja raudan oksidipitoiseen maaperään, oli luonut hetkellisen, tiheän gravitaatiokuplan. Hahmo ei lentänyt omien siipiensä tai koneiden voimalla; se oli kytkeytynyt suoraan maasta nousevaan eetteriseen pylvääseen. Sen ympärillä hohti heikko, sinihtävä valonkajo, kun pienen kehon ja ilman välinen dielektrinen jännite purkautui pieninä kipinöinä.
Tonttu – tai se, minkä matriisi oli hetkellisesti piirtänyt ilmaan vanhoista muistoista ja energioista – liukui ilmassa aivan kuin näkymätöntä rataa pitkin. Se kiersi vanhan puupöllin ympäri, pysähtyi hetkeksi ilmassa leijumaan ja katsoi suoraan Taistoa ja Eemeliä harmaiden kulmakarvojensa alta.
Sitten, yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt, maanalainen eetterinen paineaalto purkautui loppuunsa.
Kupla katkesi. Hahmo ei pudonnut maahan kolinalla, vaan se haihtui ilmaan kuin heikko savupilvi, jättäen jälkeensä vain pienen, makean tuoksun – kuin poltetun katajan ja kylmän kiven sekoituksen.
Eemeli tuijotti tyhjää ilmatilaa, huulet auki, vailla sanoja.
Taisto pyyhkäisi kämmenellään kylmää otsaansa, katsoi tyhjään kohtaan ilmassa ja sylkäisi maahan.
> ”Siinä sulle lentävä tonttu, poika”, Ivanov mumisi Taiston suulla. ”Ihmiset luulevat, että taruolennot ovat satua, ja laput silmillä nauravat vanhoille jutuille. Mutta kun maanalainen kivi antaa tarpeeksi voimakkaan eetterisen purkauksen, se herättää henkiin nekin muistot ja kentät, joita ihminen ei osaa edes mitata. Kivi ei piittaa siitä, uskooko sen tarinoihin – se vain näyttää, miltä matriisi näyttää, kun se päättää lentää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.