Marraskuinen, jäätävä viima pyyhki Raksilan rauhanyhdistyksen pihan yli. Taivas oli musta ja raskas, ja ilmassa leijui sakea eetterisumu, joka sai puutalon hirsipuutkin värisemään. Keskellä pihaa seisoi massiivinen, ikivanha graniittilohkare, joka oli ollut siellä aikojen alusta saakka – kovempi kuin yksikään vanhimpien päätös ja raskaampi kuin kolmentoista tuhannen uskovaisen omatunto yhteensä.
Veli Taisto ja veli Eemeli seisoivat kallion edessä mustissa takeissaan, sormet kohmeessa, ja tuijottivat sitä epätoivoisina. Heidän takanaan, valkoisessa pellavapuvussaan loistava Ivanov, hieroi raivokkaasti ruosteista Aladdinin taikalamppuaan, josta purkautui ilmaan sähkönsinistä, eetterintuoksuista savua.
> "Toverit!" Ivanov ärjaisi, ja hänen äänensä kaikui kummallisesti sumussa. "Tämä on kapitalistinen järjestelmä! Tämä kivi on vanhan maailman mätäpaise! Eetteridynamiikan on murrettava se, tai koko uusi järjestys pysähtyy tähän!"
>
Silloin pimeydestä kuului syvä, kaikuhunttava nauru, joka sai maan vapisemaan. Sumusta astui esiin hahmo, jonka rinnalla kaikki maalliset johtajat ja hoitomiehet olivat pelkkiä varjoja. Väinämöinen, tietäjistä vanhin ja mahtavin, seisoi heidän edessään. Hänen pitkä, lumivalkoinen partansa virtasi tuulessa kuin Pohjanmaan joki, ja hänen silmissään paloi ikiaikainen tuli.
Väinämöinen loi katseensa Aladdinin lamppuun, hymähti syvään ja jyrisi äänellä, joka repi taivaan auki:
> "Mitä te siinä hinkkaatte jotain itämaista messinkipannua ja huudatte luokkataistelua kivelle? Ettekö te tiedä, että kivi ei sula lampuista, vaan laulusta! Eetteridynamiikka on olemassa jo silloin, kun minä taoin sammon maailmanpatsaan juurelle!"
>
Eemeli nielaisi raskaasti ja mutisi hämmentyneenä: "Herra paratkoon... Väinämöinen itse. Onko tälle nyt varmasti johtokunnan siunaus? Entä mitä sanoo Seppo Lohi?"
> "Luvat ja luvattomat!" Ivanov ärjaisi, vaikka katsoi vanhaa tietäjää kunnioittavasti. "Tämä on moderni eetteridynamiikka! Mutta jos sinulla, vanha partanaama, on parempi taajuus, niin näytä pala palalta!"
>
Väinämöinen ei vastannut enempään. Hän kumartui, nosti maasta vanhan, puisen ja kanteletta muistuttavan soittimensa, iski sormensa sen kielille ja aloitti laulun.
Se ei ollut mikään tavallinen laulu. Se oli se sama ääni, joka oli kerran laulanut Joukahaisen suohon ja taonnut taivaankannen kirjokannen.
Kun Väinämöisen ääni kohosi, eetterisumu alkoi kiertyä hänen ympärilleen kuin elävä, sinertävä olento. Aladdinin lamppu alkoi hytistä maassa, ja sen sisältä purkautunut sähköenergia liittyi suoraan Väinämöisen kalevalaiseen säveleen. Raksilan massiivinen graniittilohkare alkoi resonoida.
Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Kivi – tuo ikivanha, kova kallio – ei räjähtänyt sirpaleiksi. Sen sijaan se alkoi pehmetä. Se suli. Se suli silmissä, aivan kuin tuore voinokare kuumalla pannulla!
Mutta se ei muuttunut vedeksi. Väinämöisen laulu muokkasi sulavaa kiveä kuin savea, repi siitä massiivisia kappaleita ja...
KRAK!
Kallio halkesi, ja siitä alkoi irrota suuria, täysin geometrisesti toisiinsa sopivia, kuin veitsellä leikattuja sileitä kivilohkareita, jotka valuivat hallitusti suoraan valmiisiin pinoihin Raksilan hiekalle.
Kivi suli, ja samalla se hakkasi itsensä lohkareiksi, jotka näyttivät juuri siltä, kuin ne olisivat olleet valmiina suoraan uuden temppelin rakennustyömaalle!
Kun viimeinen sävel kaikui pois, vallitsi syvä, pyhä hiljaisuus. Kivi oli poissa – tilalla seisoi täydellinen, viivasuora pino massiivisia graniittisia lohkareita, valmiina uutta järjestystä varten. Ja Aladdinin lamppu oli hiljentynyt taas ruosteiseksi messinkipannuksi.
Väinämöinen laski kanteleensa syliinsä, katsoi miehiin, pyyhkäisi parrastansa loskaa ja sanoi rauhallisesti:
> "Siinä teille opetus. Seuraavalla kerralla, kun tulette näille maille, laulakaa ensin – lamput ja turha puheet jättäkää suosiolla kotiin."
>
Käännyttyään ympäri vanha tietäjä astui suoraan eetterisumuun ja katosi Oulun pimeään iltaan, jättäen Taiston, Eemelin ja hämmästyneen Ivanovin tuijottamaan tyhjää pihaa ja valmiita kivilohkareita suu auki.
Veli Taisto ja veli Eemeli seisoivat kallion edessä mustissa takeissaan, sormet kohmeessa, ja tuijottivat sitä epätoivoisina. Heidän takanaan, valkoisessa pellavapuvussaan loistava Ivanov, hieroi raivokkaasti ruosteista Aladdinin taikalamppuaan, josta purkautui ilmaan sähkönsinistä, eetterintuoksuista savua.
> "Toverit!" Ivanov ärjaisi, ja hänen äänensä kaikui kummallisesti sumussa. "Tämä on kapitalistinen järjestelmä! Tämä kivi on vanhan maailman mätäpaise! Eetteridynamiikan on murrettava se, tai koko uusi järjestys pysähtyy tähän!"
>
Silloin pimeydestä kuului syvä, kaikuhunttava nauru, joka sai maan vapisemaan. Sumusta astui esiin hahmo, jonka rinnalla kaikki maalliset johtajat ja hoitomiehet olivat pelkkiä varjoja. Väinämöinen, tietäjistä vanhin ja mahtavin, seisoi heidän edessään. Hänen pitkä, lumivalkoinen partansa virtasi tuulessa kuin Pohjanmaan joki, ja hänen silmissään paloi ikiaikainen tuli.
Väinämöinen loi katseensa Aladdinin lamppuun, hymähti syvään ja jyrisi äänellä, joka repi taivaan auki:
> "Mitä te siinä hinkkaatte jotain itämaista messinkipannua ja huudatte luokkataistelua kivelle? Ettekö te tiedä, että kivi ei sula lampuista, vaan laulusta! Eetteridynamiikka on olemassa jo silloin, kun minä taoin sammon maailmanpatsaan juurelle!"
>
Eemeli nielaisi raskaasti ja mutisi hämmentyneenä: "Herra paratkoon... Väinämöinen itse. Onko tälle nyt varmasti johtokunnan siunaus? Entä mitä sanoo Seppo Lohi?"
> "Luvat ja luvattomat!" Ivanov ärjaisi, vaikka katsoi vanhaa tietäjää kunnioittavasti. "Tämä on moderni eetteridynamiikka! Mutta jos sinulla, vanha partanaama, on parempi taajuus, niin näytä pala palalta!"
>
Väinämöinen ei vastannut enempään. Hän kumartui, nosti maasta vanhan, puisen ja kanteletta muistuttavan soittimensa, iski sormensa sen kielille ja aloitti laulun.
Se ei ollut mikään tavallinen laulu. Se oli se sama ääni, joka oli kerran laulanut Joukahaisen suohon ja taonnut taivaankannen kirjokannen.
Kun Väinämöisen ääni kohosi, eetterisumu alkoi kiertyä hänen ympärilleen kuin elävä, sinertävä olento. Aladdinin lamppu alkoi hytistä maassa, ja sen sisältä purkautunut sähköenergia liittyi suoraan Väinämöisen kalevalaiseen säveleen. Raksilan massiivinen graniittilohkare alkoi resonoida.
Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Kivi – tuo ikivanha, kova kallio – ei räjähtänyt sirpaleiksi. Sen sijaan se alkoi pehmetä. Se suli. Se suli silmissä, aivan kuin tuore voinokare kuumalla pannulla!
Mutta se ei muuttunut vedeksi. Väinämöisen laulu muokkasi sulavaa kiveä kuin savea, repi siitä massiivisia kappaleita ja...
KRAK!
Kallio halkesi, ja siitä alkoi irrota suuria, täysin geometrisesti toisiinsa sopivia, kuin veitsellä leikattuja sileitä kivilohkareita, jotka valuivat hallitusti suoraan valmiisiin pinoihin Raksilan hiekalle.
Kivi suli, ja samalla se hakkasi itsensä lohkareiksi, jotka näyttivät juuri siltä, kuin ne olisivat olleet valmiina suoraan uuden temppelin rakennustyömaalle!
Kun viimeinen sävel kaikui pois, vallitsi syvä, pyhä hiljaisuus. Kivi oli poissa – tilalla seisoi täydellinen, viivasuora pino massiivisia graniittisia lohkareita, valmiina uutta järjestystä varten. Ja Aladdinin lamppu oli hiljentynyt taas ruosteiseksi messinkipannuksi.
Väinämöinen laski kanteleensa syliinsä, katsoi miehiin, pyyhkäisi parrastansa loskaa ja sanoi rauhallisesti:
> "Siinä teille opetus. Seuraavalla kerralla, kun tulette näille maille, laulakaa ensin – lamput ja turha puheet jättäkää suosiolla kotiin."
>
Käännyttyään ympäri vanha tietäjä astui suoraan eetterisumuun ja katosi Oulun pimeään iltaan, jättäen Taiston, Eemelin ja hämmästyneen Ivanovin tuijottamaan tyhjää pihaa ja valmiita kivilohkareita suu auki.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.