Cenchreaen satamakaupunki Korintin kupeessa tuoksui suolaiselle merivedelle, paahdetulle kalalle ja satamakahviloissa kiehuvalle yrttiteelle. Aurinko oli juuri laskemaisillaan Korintinlahden taakse, kun apostoli Paavali kompuroi pölyisissä sandaaleissaan pitkin laituria.
Paavali oli viettänyt pitkät viikot tiukoissa teologisissa väittelyissä, kirjoittanut kirjeitä kirjeiden perään ja vaeltanut karuilla teillä. Mutta nyt, kesäillan kosteassa kuumuudessa, hänen mielessään ei liikkunut pelkkä seurakuntien hallinto tai oppi-isän velvollisuudet. Hänen lihansa – joka oli muutenkin koetuksella kaikkien vaellusten keskellä – ilmoitti olemassaolostaan tavalla, jota oli yhä vaikeampi tukahduttaa pelkillä hengellisillä tutkisteluilla.
Juuri silloin Paavalin polku risteytyi Phoeben kanssa.
Phoebe oli Cenchreaen seurakuntalainen, diakonissa ja arvostettu nainen, joka seisoi vaatimattoman talonsa pihamaalla. Hänen jaloissaan kasvoi muhkea, villinä rehoittava ja syvään maaperään juurtunut iisoppien ja yrttien muodostama jaokko, jonka lehdet huokuivat mausteista, huumaavaa tuoksua.
Paavali pysähtyi kuorma harteillaan, hengitti raskaasti ja tunsi, kuinka sisäinen palo – se sama kiihko, jolla hän oli aiemmin vainonnut ja sen jälkeen käännyttänyt kansoja – löysi nyt aivan uuden, maallisen kohteen.
Hän ei voinut enää vastustaa. Apostoli vajosi polvilleen, aivan Phoeben jalkojen juureen, suoraan tuon rehevän jaokon vihreiden versojen keskelle.
Phoebe katsoi alas hämmästyneenä, kädessään pieni saviruukku.
– Paavali? Mitä ihmettä sinä teet maassa polvillasi? Onko sinulla taas se vanha piikki lihassa tai joku näky taivaasta? Phoebe kysyi kulmat kurtussa.
Paavali nosti katseensa, silmät kiiluen ja posket punoittaen, tarttui kiinni Phoeben pellavaisen helman reunasta ja huusi epätoivoisen hartaasti:
– Phoebe, sisareni Herrassa! Kuuntele lihaani! Minulla on niin hillittömät halut, että Rooman kirjeen kirjoittaminenkin tuntuu pelkältä esileikiltä! Kummarru puoleeni, unohdetaan hetkeksi dogmit ja sanoma, ja salli minun yhtyä sinuun ennen kuin yö pimentää sataman!
Phoebe tuijotti miestä, joka oli juuri luomassa uutta kristillisen etiikan peruskiveä, mutta oli nyt polvillaan yrttipenkissä kuin epätoivoinen merimies konsanaan. Phoebe siirsi hitaasti ruukkuaan, nojasi käteensä ja totesi tyynen viileästi:
– Paavali, rakas veli. Sinun pitäisi rauhoittaa se henki eikä vain lihaa. Tässä jaokossa ei kasva mitään synnin lievitystä, ja minun kalenterissani ei ole merkitty mitään apostolista lemmenlomaa tälle illalle. Nouse nyt ylös sieltä mullasta, ennen kuin joku Korintin piispa kävelee ohi ja näkee sinut noin säälittävässä tilassa.
Paavali veti syvään henkeä, hautasi kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä, tajusi hetken absuriditeetin, nousi sitten hitaasti pystyyn polviaan ravistellen ja mutisi:
– No... olkoon niin. Kirjoitetaan sitten vaikka luku avioliitosta ja pidättyväisyydestä.
Paavali oli viettänyt pitkät viikot tiukoissa teologisissa väittelyissä, kirjoittanut kirjeitä kirjeiden perään ja vaeltanut karuilla teillä. Mutta nyt, kesäillan kosteassa kuumuudessa, hänen mielessään ei liikkunut pelkkä seurakuntien hallinto tai oppi-isän velvollisuudet. Hänen lihansa – joka oli muutenkin koetuksella kaikkien vaellusten keskellä – ilmoitti olemassaolostaan tavalla, jota oli yhä vaikeampi tukahduttaa pelkillä hengellisillä tutkisteluilla.
Juuri silloin Paavalin polku risteytyi Phoeben kanssa.
Phoebe oli Cenchreaen seurakuntalainen, diakonissa ja arvostettu nainen, joka seisoi vaatimattoman talonsa pihamaalla. Hänen jaloissaan kasvoi muhkea, villinä rehoittava ja syvään maaperään juurtunut iisoppien ja yrttien muodostama jaokko, jonka lehdet huokuivat mausteista, huumaavaa tuoksua.
Paavali pysähtyi kuorma harteillaan, hengitti raskaasti ja tunsi, kuinka sisäinen palo – se sama kiihko, jolla hän oli aiemmin vainonnut ja sen jälkeen käännyttänyt kansoja – löysi nyt aivan uuden, maallisen kohteen.
Hän ei voinut enää vastustaa. Apostoli vajosi polvilleen, aivan Phoeben jalkojen juureen, suoraan tuon rehevän jaokon vihreiden versojen keskelle.
Phoebe katsoi alas hämmästyneenä, kädessään pieni saviruukku.
– Paavali? Mitä ihmettä sinä teet maassa polvillasi? Onko sinulla taas se vanha piikki lihassa tai joku näky taivaasta? Phoebe kysyi kulmat kurtussa.
Paavali nosti katseensa, silmät kiiluen ja posket punoittaen, tarttui kiinni Phoeben pellavaisen helman reunasta ja huusi epätoivoisen hartaasti:
– Phoebe, sisareni Herrassa! Kuuntele lihaani! Minulla on niin hillittömät halut, että Rooman kirjeen kirjoittaminenkin tuntuu pelkältä esileikiltä! Kummarru puoleeni, unohdetaan hetkeksi dogmit ja sanoma, ja salli minun yhtyä sinuun ennen kuin yö pimentää sataman!
Phoebe tuijotti miestä, joka oli juuri luomassa uutta kristillisen etiikan peruskiveä, mutta oli nyt polvillaan yrttipenkissä kuin epätoivoinen merimies konsanaan. Phoebe siirsi hitaasti ruukkuaan, nojasi käteensä ja totesi tyynen viileästi:
– Paavali, rakas veli. Sinun pitäisi rauhoittaa se henki eikä vain lihaa. Tässä jaokossa ei kasva mitään synnin lievitystä, ja minun kalenterissani ei ole merkitty mitään apostolista lemmenlomaa tälle illalle. Nouse nyt ylös sieltä mullasta, ennen kuin joku Korintin piispa kävelee ohi ja näkee sinut noin säälittävässä tilassa.
Paavali veti syvään henkeä, hautasi kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä, tajusi hetken absuriditeetin, nousi sitten hitaasti pystyyn polviaan ravistellen ja mutisi:
– No... olkoon niin. Kirjoitetaan sitten vaikka luku avioliitosta ja pidättyväisyydestä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.