Ennen sanomalehtien yleisönosastot pursuivat nimimerkkikirjoituksia. ”Yksi kaikkien puolesta” oli ilmiömäinen kyky, jolta mikään ei jäänyt huomaamatta, ei ainakaan mikään sellainen, mistä saattoi löytää jotakin kielteistä.
Kun enää harva lehti huolii nimimerkkikirjoituksia, ovat ammattivalittajat siirtyneet internetin keskustelupalstoille. Monet ovat harmittomia, toiset ärsyttävät jankutuksellaan. Kaikkia heitä ottaa eniten päähän se, jos he eivät ota ketään päähän.
Ehkä semmoiset ihmiset ovat saaneet veren perintönä jonkin negatiivisen geenin. He ovat onnellisia vain esittäessään onnetonta, hyljeksittyä, päähän potkittua ja kaikin puolin lähimmäisen ymmärrystä vailla olevaa. Pakko myöntää, että onnellisessa onnettomuudessaan he ovat suurenmoisia näyttelijöitä.
Kun enää harva lehti huolii nimimerkkikirjoituksia, ovat ammattivalittajat siirtyneet internetin keskustelupalstoille. Monet ovat harmittomia, toiset ärsyttävät jankutuksellaan. Kaikkia heitä ottaa eniten päähän se, jos he eivät ota ketään päähän.
Ehkä semmoiset ihmiset ovat saaneet veren perintönä jonkin negatiivisen geenin. He ovat onnellisia vain esittäessään onnetonta, hyljeksittyä, päähän potkittua ja kaikin puolin lähimmäisen ymmärrystä vailla olevaa. Pakko myöntää, että onnellisessa onnettomuudessaan he ovat suurenmoisia näyttelijöitä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Vähän ne on sukua niille, joilla ei tavatessa ole mitään muuta puheenaihetta kuin oma sairaskertomus. Sitä on sitten pakko kuunnella kohteliaasti. Semmoselta ei saisi koskaan kysyä, että miten jakselet!
silmänlumetta kysyäkkään sellaista,miten jakselet kun ite voi niin huonosti että ei jaksa kuunnella.
ihmiset"minä nyt vähäpätöisenä ihmisenä" jne. Etsii jatkuvaa sympatiaa, ja kiitosta sekä tukea toisilta ihmisiltä. Näin heidän itsetunto pysyy kohdallaan. Yhdyn kantaasi, suuremmoinen näyttelijä.
Valitusta, valitusta, valitusta. Aina vain valitusta. Olen menettänyt jo kolme ns. ystävää, kun en enää jaksanut kuunnella vuosikausia kestänyttä valitustulvaa. Yksi otti nokkiinsa, kun sanoin, että katselisin aloittamani elokuvan loppuun. "Hyvää loppuelämää sitten!" oli lopputoteamus häneltä. Kaunista. Tunsin itseni tosi roistoksi. Miksiköhän? Tulen oikein mainiosti juttuun harvojen jäljellä olevien ystävieni kanssa. Meillä on aito vuorovaikutus ja pystymme keskustelemaan aikuisten tavoin. Nämä ikuiset valittajat ovat itsekkäitä pikkulapsen tasolle jääneitä kiusankappaleita.
Ei määrä vaan laatu ratkaisee, ole vaan mielissäsi että pääsit "ruikuttajasta" eroon.
Selailen päivittäin lehtien yleisönosastoja. Aivan asiallisia epäkohtiin puuttumisia niiltä löytyy, joita ei kuitenkaan voi luokitella valittamiseksi.
Epäkohtia esille tuodessa moni huomioi ympäristön reaktiot, jotka voivat olla tuttujen taholta hyvinkin ikäviä.
Yksi syöttää harakoita ja variksia täytekakuilla piha-alueella ja lintuparvi senkun lisääntyy ja likaa aluetta. Menepäs sanomaan suoraan haitan aiheuttajalle, siitähän tulee ikuinen riita. Yleisönosastolla se tulee huomioiduksi anonyymin kirjoittamana. Olen ymmärtänyt, toimitus vaatii myös tietoonsa kirjoittajan henkilöllisyyden.
Kannatan ihmisten puuttumista enemmän epäkohtiin ja tuovan ne avoimesti esille, lehtien palstoillakin. Niistä sairauksista puhumista riittää ja terv.keskus - sairaala käynneistä. Puhujalle se on terapiaa kun on empaattinen kuuntelija. Rajansa siinäkin olkoon.
En varsinaiseti valittanut, mutta kummastelin muutamia askarruttavia yhteiskunnallisia seikkoja.
Ja voi ihmettä: Sain vastauksen ihan viralliselta taholta. Kaiken lisäksi vastaus oli hyvin valaiseva ja asiallinen. Siinä oli tyydyttävät selitykset kaikkiin kysymyksiini. Harmi, etten huomannut kiittää.
Että joskus näinkin!
Olet samanlainen valittaja.
Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
Voi tokkiinsa, huomasinhan minä jo kirjoittaessani, että valitan valittamisesta. Niin kuin sinäkin valitat siitä, että en huomaa valittavani.
Vaan kyllähän tiedät, mitä tässä valittamisella tarkoitin. Asiallinen epäkohtiin puuttuminen on ihan eri asia kuin turha naukuminen. En minä yleisönosaston kirjoituksia sinänsä tuomitse. Enkä tämän palstan mukavaa porukkaa. Täällähän saa välillä päästellä höyryjä, ellei samalla loukkaa toisia kirjoittajia!
Ohjelmassa oliko se nyt työhönkoulutusohjaaja sanoi, että ihmisillä
pitää olla jokin purkautumiskanava pahalle ololleen.
Jos ja kun se pätee työelämässä ilmapiirin ja näin koko työyhteisön
motivaation parannuksena, entäs yksinäiset, työttömät tai eläkeläiset?
Kaikilla pitäisi olla jonkunlainen valituskanava.
matti
Minä en tykkää kenestäkään, eikä kukaan tykkää minusta.
Mitä vanhemmaksi tulen sen vähemmän pidän ihmisistä.
En ole varsinaisesti valittaja enkä myöskään ilkeä.
Olen vain välinpitämätön.
En piittaa ihmisten puheista enkä mielipiteistä.
Olen kyllä joskus miettinyt että olisikohan mukavampi olla suosittu.
Sitten olen tullut siihen tulokseen että se olisi vain rasite.
Ei tommost ookaan! Kyllä nää jostaki tykkäät ja joku saattaa iha sallaa rakastaa sua. Et oo vaa huomannu.
Mikä saa sinut kirjoittamaan tuollaista? Ei kai nyt kukaan voi olla oikeasti välinpitämätön kaikkia kohtaan?
Jos tuo ei ollut provo, niin en keksi mitään muuta syytä kuin se, että sinua on joskus loukattu verisesti, ja olet vetäytynyt kuoreen. Siilinkin normaali olotila on se, että touhuaa ja tuhisee. Piikit ovat pystyssä vain, kun se pelkää.
Ei se ollut provo.
En ole välinpitämätön ihmisten varsinkaan lasten kärsimykselle.
Pidän myös eläimistä ja luonnosta.
Mutta ihmisten mielipiteet esim. minun tavastani elää ei kiinnosta.
Olen myös melko tyytyväinen elämääni, kun saan olla itsenäinen ja riippumaton muista.
Siinä olet oikeassa että olen kokenut raskaita pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta.
Aikanaan tunsin joutuneeni omasta mielestä turhaan ryöpytykseen.
Nyt varjojen pidentyessä myönnän, että annoin siihen paljon aihettakin.
Luottamus kanssaihmisiin ehti kuitenkin pahasti rapistua.
Sen olen huomannut: sitä saa mitä tilaa.
Vanha koira tuskin oppii enää uutta sosiaalisuuden buumia.
mökin matti
Minä elän oman tapani mukaan ja viis veisaan, mitä muut ajattelevat. En myöskään välitä siitä, miten muut elävät, elleivät he reuhkaa yöllä.
Lasten äänet, koirat, portaikon askeleet, tai ikäihmisten huonokuuloisuuden takia huutava TV eivät häiritse tai kiusaa. Hyväksyn sen, että kerrostalossa kaikki elävät omaa elämäänsä.
Siltikin haluan olla hyvissä väleissä muiden kanssa, jutustella joskus, haluan toimia tahdikkaasti, enkä suutu tai ota itseeni helposti. Varmaankin työni takia olen oppinut sen, että kohtelias sananvalinta poistaa kynnykset, ja töykeäkin ihminen vastaa silloin samassa sävyssä.
Olen todennut tämän hyvin helpoksi ja antoisaksi elämäntavaksi. Luonto, eläimet ja lapset tuovat lisäiloa. Samoin hyvä kahvi ja hyvä olut. Avustustyö on lähellä sydäntäni.
"Leben und leben lassen", siinä on minun mottoni.
En ole kiinnostunut mitä naapurissa tehdään, enkä liioin kerro mitä todellisuudessa itselle kuuluu. Luonnollisesti keskustelen tuttujen kanssa, kun kohdataan. Puhutaan päivän tapahtumista ym yleisistä asioista. Viihdyn hyvin yksin, lueskelen iltaisin ja katselen (töllöä). Pidän mottona "ennen yksin kuin huonon kaverin kanssa". Omistan muutaman hyvän ystävän, soittelemme ja tapaamme joskus.
Monelle varmaan tuottaa vaikeuksia olla yksin, ymmärrän kyllä heitäkin.
En tunne itseäni yksinäiseksi, mutta kyllä on hauskaa, jos tapaa ystäviään tai menee tilaisuuteen, jossa tietää tapaavansa tuttuja.
Minä en ole sosiaalinen ihminen, mutta tutussa seurassa voin olla puhelias. - Se oikeastaan oli syy eroonikin. Vaimoni oli hyvin ulospäin suuntautunut ja tarvitsi paljon seuraa ja yleisöä ympärilleen. Hänelle oli tärkeää olla keskipiste, minulle se taas on ollut aina kiusallista. - Meillä oli niin erilainen maailma, ettei yhteiselosta lopulta tullut enää mitään.
Minä olen onnellinen yksin. Saan tehdä just niinkuin tykkään. Tietysti joskus on hetkiä, jotka haluaisi jakaa jonkun kanssa, mutta harvemmin.
Me ihmiset olemme kovin erilaisia. Minulla on työtoveri, joka sanoo, ettei hän kestä olla yksin. Samalla hän on varsin epäsuosittu henkilö, jota muut vähän karttelevat hänen dominoivan esiintymisensä takia.