Ainakin tiettyyn buddhalaiseen suuntautuneisuuteen kuuluu käsitys ettei mitään "minua" tai mitään persoonaa ole oikeasti olemassa.
Yksi ystäväni ei oikeastaan määrittele itseään buddhalaiseksi, mutta on oivaltanut / valaistunut mm. Krishnamurtin kirjoituksista, ettei ole mitään minuutta...
Allekirjoitan myös itse väitteen, ettei minussa oikeastaan ole mitään muuttumatonta. Voin toki määritellä itseni monella eri tapaa, mutta en löydä mitään, mikä ei ajan ja oppimisen, tiedostamisen tai oivalluksen tahi sitten unohduksen ja regression kautta voisi muuttua.
En nyt muista luinko Lama Olen kirjasta vai kuulinko joltain luennolta, ettei "valaistunut" / minuudettomuuden oivaltanut voisi enää pudota "itsen" harhaan.
Taas toisaalta toinen buddhalainen teksti sanoo että aikojen alussa olimme kaikki Buddhia kunnes harhaannuimme... Eli jos olimme Buddhia, niin olimme varmaan tilassa jossa olimme oivaltaneet "itsen harhan", mutta silti harhaannuimme...
Yksi tapa käsitellä tätä on tietysti se, että harhaantuminen tapahtui hyvin pitkänä ajanjaksona..
Miten tällä palstalla kommentoivat ovat käsittäneet tämän minuudettomuuden?
Koetteko että "minä" tai "itse" kuiskailee vielä olemassa olostaan, vai onko "minuus" kokonaan kuollut?
Itse ajattelen niin että minuus / itse ovat määritteitä, jotka kertovat nykyisestä olemuksestamme. Käsitän kyllä ettei niissä ole mitään muuttumatonta tai pysyvää. Ymmärrän mielestäni myös itsenprosessin tarpeettomuuden, mutta en täysin ns. "persoonan kuolemaa." Persoonammehan syntyy ja kuolee pikkuhiljaa ajan kuluessa...
Yksi ystäväni ei oikeastaan määrittele itseään buddhalaiseksi, mutta on oivaltanut / valaistunut mm. Krishnamurtin kirjoituksista, ettei ole mitään minuutta...
Allekirjoitan myös itse väitteen, ettei minussa oikeastaan ole mitään muuttumatonta. Voin toki määritellä itseni monella eri tapaa, mutta en löydä mitään, mikä ei ajan ja oppimisen, tiedostamisen tai oivalluksen tahi sitten unohduksen ja regression kautta voisi muuttua.
En nyt muista luinko Lama Olen kirjasta vai kuulinko joltain luennolta, ettei "valaistunut" / minuudettomuuden oivaltanut voisi enää pudota "itsen" harhaan.
Taas toisaalta toinen buddhalainen teksti sanoo että aikojen alussa olimme kaikki Buddhia kunnes harhaannuimme... Eli jos olimme Buddhia, niin olimme varmaan tilassa jossa olimme oivaltaneet "itsen harhan", mutta silti harhaannuimme...
Yksi tapa käsitellä tätä on tietysti se, että harhaantuminen tapahtui hyvin pitkänä ajanjaksona..
Miten tällä palstalla kommentoivat ovat käsittäneet tämän minuudettomuuden?
Koetteko että "minä" tai "itse" kuiskailee vielä olemassa olostaan, vai onko "minuus" kokonaan kuollut?
Itse ajattelen niin että minuus / itse ovat määritteitä, jotka kertovat nykyisestä olemuksestamme. Käsitän kyllä ettei niissä ole mitään muuttumatonta tai pysyvää. Ymmärrän mielestäni myös itsenprosessin tarpeettomuuden, mutta en täysin ns. "persoonan kuolemaa." Persoonammehan syntyy ja kuolee pikkuhiljaa ajan kuluessa...
Vastaukset 16
Vanhimmat
>>Miten tällä palstalla kommentoivat ovat käsittäneet tämän minuudettomuuden?mm. kylmä,kuuma,jano,nälkä,halut meissä aikaan saavat voimme päästä minuuden/syvimmän minämme porteille jonka aineeton ja pyyteetön olemus on samalla itsenäinen, kaikkeudellinen ja ikuinen sen pohjana ollessa rakkaus.
On muistettava että tuo ajatuselämys on henkilökohtainen ja aina uniikki mutta toisaalta kaikkeudellinen totuus ja sen selittäminen sanoiksi on mahdotonta voimme vain viitata merkittävästi siihen asiaan,,,emme voi emmekä saa pitää sanaa asiana.
Voitaisiin verrata minuutta kaikkeudessa kuin suuressa valtameressä silloin tällöin kohoavaan aaltoon joka hetken näkyy kokonaisuudessa häviten tuohon kokonaisuuteen taas kerran siltä noustakseen,,eli minä on olemassa mutta sen merkitys olevaisuudessa yksinään on mitätön--> vain kokonaisuus ratkaisee ja siihen tarvitaan ne osaset jota me edustamme.
Kuka tai mikä se on joka kysyy?
Taas toisaalta toinen buddhalainen teksti sanoo että aikojen alussa olimme kaikki Buddhia kunnes harhaannuimme... Eli jos olimme Buddhia, niin olimme varmaan tilassa jossa olimme oivaltaneet "itsen harhan", mutta silti harhaannuimme...
Tulee eräs toinen tarina mieleen, jossa on vähän sama juoni.
..olimme kaikki Yksi, ilman mitään eroitusta! Harhaannuimme Ykseydestä, tosi Minuudesta joka ei koskaan kuole, kuolevaan erillisminuuteen!
Kristinuskonnon puolella apostoli Paavali opettaa Jeesuksen lisäksi kahta Minuutta.
Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus minussa! Tämä Kristus on kaikkien ihmisten Ydin ja Keskus! Laotse nimittää sitä Taoksi.Jotkut Atmaniksi, yhtä kaikki. Yksi kaikki!
Aistien porttien kautta, tälle ilmenee ulkomaailma. Käyttäydyn, kuin olisin osa ulkomaailmaa, kuin olisin siitä erillinen. Tätä kutsutaan nimellä (hölmö nimi sitäpaitsi). Nimi on kuin sosiaaliturvatunnuksen epävirallinen muunnos. Sukulaiset ja ystävät käyttävät nimeä, kun puhuvat tälle.
Nimi ei kuitenkaan ole millään tavalla osa "minua". Olen samanlainen olento kuin koira. Oikeastaan olen eläin.
Sisälläni, tämän ruumiin sisällä on kuitenkin jokin, joka todistaa tästä kaikesta. Kutsun sitä todistavaksi tietoisuudeksi. Se on tämä ja tämä on se.
Tämä vain on. En tiedä tuleeko tämä olemaan vielä toista kertaa, mutta ainakin nyt tämä on.
Minä on vain käytännöllinen subjekti kielessä. Samalla perusteella koirat voisivat puhua : "minun on nälkä" jos osaisivat puhua. Oikeasti "tällä on nälkä", olisi parempi. Koirat on kivoja.
että pitkään elämän tarkoitusta pohdittuaan ihminen tekee johtopäätöksen ettei hän ole olemassa ja on sitten tästä johtopäätöksestä onnellinen. Ihminen on kummallinen olento.
Mistähän se johtuu, että "minua ei ole" tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin "minä olen" lause, minusta ne ovat samanarvoisia?
käsitykseni on, että mitään pysyvää minää ei ole olemassa.
Se minä joka on juuri nyt ei ole sama minä joka oli hetki sitten eikä sama joka on seuraavalla hetkellä.
Mikä on se ydin, perus, joka on sekä minä että pysyvä? Siinä mielessä minää ei ole.
Lauseet "minua ei ole" ja "minä olen" eivät ole toistensa vastakohtia, niiden vertailu siinä mielessä on virhe.
Minä on joka hetki, mutta minua siinä mielessä että se on jotain pysyvää, ei ole.
Elämä on epätyydyttävää, jopa kärsimystä. Jos minua ei ole ei ole kärsijääkään. Se tekee ainakin minut (?!) onnelliseksi.
>>
elämän tarkoitusta pohdittuaan ihminen tekee johtopäätöksen ettei hän ole olemassa ja on sitten tästä johtopäätöksestä onnellinen.
>>
Näin:) Miksi se sitten tuo onnellisuutta? Silti on kärsimystä ja nautintoa elämässä?
Ei kuitenkaan ole kärsijää, joka ottaisi asiat henkilökohtaisesti. Ei ole egoa, jonka mielen voisi pahoittaa. Tällöin jäljelle jää vain empatia.
"Itse" eli ego elää jatkuvasti menneessä, koska se muodostuu menneisyyden muistikuvista. Toisaalta ego elää myöskin tulevaisuuden harhassa pelätessään mitä huominen tuo tullessaan. Oleellisinta on ettei ihminen juurikaan kykene olemaan tässä ja nyt sekä vain aistimaan puhtaasti, koska ego tuo ennakkokäsityksiä ja prosessia sotkemaan kuvaa. Siksi ego, eli "minä" on harhaa ja siitä kannattaa luopua.
Ohimennen tässä samalla kiitän vastanneita buddhalaisista vastauksista avaukseeni:)
ongelmasta päästään eroon jos ja kun puhuttua kieltä käytetään eritavalla.(Kieli on muutenkin vanhentunutta mitä tulee sanoihin minä, ego, harha, todellisuus jne.)
Parempi ja ajanmukaisempi ilmaisu samalle(minä/ ei minä) asialle voisi olla "olen informaatiota jota prosessoin". Miksi takertua sanaan ´minä´ muutenkaan.
Kannattaa muistaa että monet ongelmat ovat vain puhutussa kielessä jota erehdytään pitämään totena.
Uskonnon kielestä on tehty muutama mielenkiintoinen väitöskirja , minullakin on joku , kunhan ehdin kaivan nimen ylös. Se valottaa hyvin miten jokin uskonnollinen tai filosofinen systeemi toimii pelkän puhutun kielen varassa.
Buddalaisuus systeeminä pyrkii pois puhutun kielen todellisuudesta mutta on siinäkin omat sudenkuoppansa.
Aivan, mitään pysyvää ei ole.Eikä mitään kovin todellistakaan, kuin juuri tämä hetki.
oivaltaa ettei mitään minää ole, pääsee pois erillisyyden harhasta ja käsittää, että kaikki liityy kaikkeen. Ihminen on osa suurta kokonaisuutta.Tai ihminen on suuri kokonaisuus. Se ainakin tekee onnellisemmaksi kuin egon vankina kököttäminen.
"Olen informaatiota jota prosessoin." Tuo on hyvä. Tarjoaa uutta näkökulmaa.
Mutta jotenkin tekisi silti mieli viilata lausahdustasi. Jos minä olen informaatiota, jota minä prosessoin, voi mennä minät sekaisin ja hommassa on vahva rekursion aromi.
Entäpä jos "olen se informaatio, joka ilmentyy tässä"?
Hmm... Pitää sulatella.
voisi sanoa "tietoa joka prosessoi tietoa".
Jos minää ei ole niin miksi ylläpitää ongelmaa puhutun kielen kautta?
Porkkanakin on "tietoa joka prosessoi tietoa" enemmän kuin porkkana.
Nimet ovat leimoja asioille, kun niistä halutaan puhua nimillä mutta eivät ne oikeastaan kerro mitään muuta.
"Ollako vai eikö olla", kas siinä pulma. Shakespeare oli aika oikeilla jäljillä. Uskomaton määrä energiaa menee tämänkin asian pohtimiseen eri näkökulmista käsin.
Kannattaa vain huomioida, koska puhutaan ´puhutusta kielestä´ ja koska jostain mikä on olemassa myös ilman puhuttua kieltä.
Abstraktien käsitteiden veivaaminen on harvoin ihan todellista niin jännittävää ja antoisaa kuin se joskus onkin.
Informaationäkökulma kiinnosti sen verran, että hieman surffailin. Löysin jotakin huisin mielenkiintoista, englanniksi tosin:
http://mattersofconsequence.com/zygon1.html
Tuossa on otettu kantaa moneen esiin nostamaasi asiaan.
Kirjoittajan kotisivu: http://www.cop.com
>>Taas toisaalta toinen buddhalainen teksti
>>sanoo että aikojen alussa olimme kaikki
>>Buddhia kunnes harhaannuimme... Eli jos olimme
>>Buddhia, niin olimme varmaan tilassa jossa
>>olimme oivaltaneet "itsen harhan", mutta silti
>>harhaannuimme...
Jos olet jostain lukenut tuollaista tekstiä, niin ainakaan se ei ole buddhalaisuutta. Itseyden harhalla ei ole alkua. Tai sitten olet lukenut tilanteesta, jossa "devat" ovat kiinnostuneet Maasta ja vähitellen takertuneet siihen. Mutta myös devat ovat itseyden harhan vallassa. Vapautumisen ja valaistumisen tilasta sitä vastoin on mahdotonta "tippua alas".
>>Taas toisaalta toinen buddhalainen teksti
>>sanoo että aikojen alussa olimme kaikki
>>Buddhia kunnes harhaannuimme...
Tuon tekstin luki zen-meditaatiota johtanut maallikko-munkki (toivottavasti termi on oikea), kun kävin tutustumassa siihen täällä:
http://www.buddha-dharma.info/medimainos.htm
Teksti oli tietysti pidempi ja saattoi tietysti olla että se koski mainitsemaasi tilannetta:
"jossa "devat" ovat kiinnostuneet Maasta ja vähitellen takertuneet siihen."
Kas, se mitä sinusta muut ajattelevat ovat heidän huomioitaan "huomion kohteena olevasta sinusta" Se mitä sinä itse olet, on se mitä havannoit itse itsessäsi. Unohda asenteet ja ennalta ohjemoidut tapasi, niin vapaudut ja olet löytänyt itsesi.
Ei ihminen voi olla sama kuin kehonsa. Seitsemän vuoden välein ihminen on luonut niin paljon soluja, ettei yhtään yli seitsemänvuotiasta solua ole olemassa. HYVÄ LUUYDIN!