Talvinen tuuli ulvoi yli Pohjanmaan lakeuksien, kun Juhani Raattamaa kulki talosta taloon, reki naristen pakkasessa. Hänen rinnassaan paloi palava kaipuu löytää laaja, elävä seurakunta – sellainen joukko kristittyjä, jotka pitäisivät kiinni siitä samasta taivaallisesta armosta ja elävästä uskomisesta, jonka hän itse oli kokenut lestadiolaisen herätyksen alkumetreillä.
Hän matkusti pitkien matkojen taa, vieraisiin kyliin ja toisten kirkkokuntien maille, etsien merkkejä elävästä hengestä. Hän kävi rukoilevaisten piireissä, kuunteli herätyssaarnaajia ja katseli muiden uskonnollisten liikkeiden kokoontumisia. Mutta kaikkialla hän kohtasi saman asian: muotoja, lakeja, ihmisten omia sääntöjä tai kylmää oppineisuutta. Missään ei tuntunut olevan sitä samaa vapaata, vaatimatonta synninpäästön ja armon evankeliumia, joka oli herättänyt hänen oman sydämensä.
Kun päivät muuttuivat viikoiksi ja kuukaudet vuosiksi, etsintä alkoi kantaa outoa hedelmää Raattamaan mielessä. Koska hän ei löytänyt mistään muualta sitä elävää seurakuntaa, jota hän kaipasi, hänen oli pakko selittää tilanne itselleen.
Ilta-aurinko laski matalalle, kun hän istahti reesnsä reunalle tuiskun keskelle. Hän katsoi tyhjiä lakeuksia ympärillään ja teki kohtalokkaan johtopäätöksen: Jos kerran missään muualla ei ole elävää seurakuntaa, eikä kukaan muu opeta oikein, niin silloin meidän on oltava se ainoa oikea. Minun on oltava siinä uskossa, joka yksin kantaa.
Hän ei tajunnut silloin, että hän oli rakentanut ympärilleen näkymättömän muurin. Etsintänsä pakottamana hän oli sulkenut Jumalan armon yhden ainoan liikkeen sisäpuolelle ja kuvitellut, että pelastuksen portti oli vain heidän valtakuntansa ovi. Siitä hetkestä lähtien totuuden etsijästä oli tullut vartija, joka puolusti linnoitusta, jonka hän luuli löytäneensä yksin maailman autiudesta.
Hän matkusti pitkien matkojen taa, vieraisiin kyliin ja toisten kirkkokuntien maille, etsien merkkejä elävästä hengestä. Hän kävi rukoilevaisten piireissä, kuunteli herätyssaarnaajia ja katseli muiden uskonnollisten liikkeiden kokoontumisia. Mutta kaikkialla hän kohtasi saman asian: muotoja, lakeja, ihmisten omia sääntöjä tai kylmää oppineisuutta. Missään ei tuntunut olevan sitä samaa vapaata, vaatimatonta synninpäästön ja armon evankeliumia, joka oli herättänyt hänen oman sydämensä.
Kun päivät muuttuivat viikoiksi ja kuukaudet vuosiksi, etsintä alkoi kantaa outoa hedelmää Raattamaan mielessä. Koska hän ei löytänyt mistään muualta sitä elävää seurakuntaa, jota hän kaipasi, hänen oli pakko selittää tilanne itselleen.
Ilta-aurinko laski matalalle, kun hän istahti reesnsä reunalle tuiskun keskelle. Hän katsoi tyhjiä lakeuksia ympärillään ja teki kohtalokkaan johtopäätöksen: Jos kerran missään muualla ei ole elävää seurakuntaa, eikä kukaan muu opeta oikein, niin silloin meidän on oltava se ainoa oikea. Minun on oltava siinä uskossa, joka yksin kantaa.
Hän ei tajunnut silloin, että hän oli rakentanut ympärilleen näkymättömän muurin. Etsintänsä pakottamana hän oli sulkenut Jumalan armon yhden ainoan liikkeen sisäpuolelle ja kuvitellut, että pelastuksen portti oli vain heidän valtakuntansa ovi. Siitä hetkestä lähtien totuuden etsijästä oli tullut vartija, joka puolusti linnoitusta, jonka hän luuli löytäneensä yksin maailman autiudesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.