Sunnuntaiaamu nousi harmaana ja koleana Pohjanmaan lakeuksien ylle. Rukoushuoneen salissa tuoksui kuiva kuusenhavu ja kulunut verka, ja penkit natisivat, kun väki hiljentyi odottamaan. Puhujakorokkeelle astui vanhempi saarnaaja, mies, jonka katseessa oli vuosiin kertynyt ankara ja horjumaton varmuus. Hän oli pitänyt saman puheen kymmeniä kertoja ennenkin, mutta tänään sen sävyssä oli jotain erityisen painavaa ja pelottavaa.
Hän nousi korokkeelle, silmäili tiukasti salin täysiä penkkejä ja aloitti puheensa suoraan asian ytimestä, äänellä, joka leikkasi hiljaisuuden kuin jääpuikko:
"Veljet ja sisaret... Aika on käymässä vähiin. Niin kuin Nooan päivinä, jolloin Jumala sulki arkin oven ulkopuolisilta, samalla tavalla käy nytkin. Se ovi on auki vain meidän valtakunnassamme. Tämän laivan ulkopuolella on vain hukkuva maailma ja varma kadotus."
Hänen äänensä kohosi, ja hän kuvaili elävästi, kuinka myrskyalkaisi pian nostaa vetensä ja kuinka niiden, jotka vielä epäröivät tai elivät maailman houkutusten keskellä, olisi kiirehdittävä sisään – ennen kuin ovi rysähtäisi kiinni lopullisesti.
Puhe upposi kuulijoihin syvään. Osa nyökkäsi vakavana, osa painoi päänsä syyllisyyden painaessa rintaa, ja monen silmissä välähti vanha tuttu pelko: Entä jos en olekaan tarpeeksi puhdas? Entä jos myöhästyn?
Salin perimmäisessä penkissä istui kuitenkin nuorempi mies, joka katsoi saarnaajaa nyt aivan uusin silmin. Vuosia hän oli pelännyt tuota arkin ovea, uskonut sen lukkoihin ja vartijoihin. Mutta nyt, tuon kiivaan puheen keskellä, hän huomasi jotain vapauttavaa: puhe ei enää tuonut mieleen armollista Vapahtajaa, vaan pelon, jolla ihmisiä pidettiin kurissa.
Kun saarnaaja julisti lopuksi, että ovi oli sulkeutumassa ja vain harvat pelastuisivat, mies tunsi sisällään, että todellinen Jumalan valtakunta ei voinut olla mikään ihmisten rakentama ja salvalla teljetty puuarkki, jonka sisälle piti anoa pääsyä jonkun toisen ihmisen kautta.
Hän nousi hiljaa yulte penkistään, käveli ulos ovesta syksyiseen raittiiseen ilmaan ja jätti taakseen pelon arkin – tajuten, että taivaan ovi oli auki aivan jossain muualla kuin siellä, missä ihmiset sitä omilla ehdoillaan lukitsivat.
Hän nousi korokkeelle, silmäili tiukasti salin täysiä penkkejä ja aloitti puheensa suoraan asian ytimestä, äänellä, joka leikkasi hiljaisuuden kuin jääpuikko:
"Veljet ja sisaret... Aika on käymässä vähiin. Niin kuin Nooan päivinä, jolloin Jumala sulki arkin oven ulkopuolisilta, samalla tavalla käy nytkin. Se ovi on auki vain meidän valtakunnassamme. Tämän laivan ulkopuolella on vain hukkuva maailma ja varma kadotus."
Hänen äänensä kohosi, ja hän kuvaili elävästi, kuinka myrskyalkaisi pian nostaa vetensä ja kuinka niiden, jotka vielä epäröivät tai elivät maailman houkutusten keskellä, olisi kiirehdittävä sisään – ennen kuin ovi rysähtäisi kiinni lopullisesti.
Puhe upposi kuulijoihin syvään. Osa nyökkäsi vakavana, osa painoi päänsä syyllisyyden painaessa rintaa, ja monen silmissä välähti vanha tuttu pelko: Entä jos en olekaan tarpeeksi puhdas? Entä jos myöhästyn?
Salin perimmäisessä penkissä istui kuitenkin nuorempi mies, joka katsoi saarnaajaa nyt aivan uusin silmin. Vuosia hän oli pelännyt tuota arkin ovea, uskonut sen lukkoihin ja vartijoihin. Mutta nyt, tuon kiivaan puheen keskellä, hän huomasi jotain vapauttavaa: puhe ei enää tuonut mieleen armollista Vapahtajaa, vaan pelon, jolla ihmisiä pidettiin kurissa.
Kun saarnaaja julisti lopuksi, että ovi oli sulkeutumassa ja vain harvat pelastuisivat, mies tunsi sisällään, että todellinen Jumalan valtakunta ei voinut olla mikään ihmisten rakentama ja salvalla teljetty puuarkki, jonka sisälle piti anoa pääsyä jonkun toisen ihmisen kautta.
Hän nousi hiljaa yulte penkistään, käveli ulos ovesta syksyiseen raittiiseen ilmaan ja jätti taakseen pelon arkin – tajuten, että taivaan ovi oli auki aivan jossain muualla kuin siellä, missä ihmiset sitä omilla ehdoillaan lukitsivat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.