Vuosi oli 1872, ja Tornionjokilaakson talvinen ilta oli hyytävän pimeä. Pajalan kirkonkylän laitamilla, kaukana pappilan hurskaista saleista, sijaitsi synkkä ja savuinen maaseutukapakka, jonka ikkunoista tulvi ulos tupakanhaju, halvan viinan löyhkä ja karkea nauru. Paikallinen kapakoitsija oli pitkään ärsyttänyt vanhoillisuuden vartijoita tarjoamalla salaa viinaa niillekin miehille, joiden olisi pitänyt kantaa vastuuta seurakunnan puhtaudesta.
Ovi tempaistiin auki, ja sisään astui Juhani Raattamaa.
Profeetan ja patriarkan arvokas ja kurinalainen julkisivu oli poissa. Raattamaa oli aivan kaatokännissä; hänen pitkä takkinsa oli ryppyinen, musta hattu oli vinossa päässä, ja hänen silmänsä harhailivat sekaisin. Hän horjahti suoraan kapakan tiskille, löi nyrkkinsä puuta vasten ja alkoi huutaa sekavia, karkeita herjauksia samalla kun hän vaati lisää viinaa pullojen kätköistä. Kapakkavierasjoukko hiljaiseni hetkeksi tuijottamaan herätyksen johtajaa, joka nyt ryyppäsi avoimesti samassa mudassa, jota hän oli saarnatuolista tuominnut.
Mutta Raattamaa ei ollut tullut yksin.
Kapakan ovi potkaistiin uudelleen auki, tällä kertaa hitaasti ja raskaasti. Sisään astui Lars Levi Laestadius itse. Vaikka perustaja oli jo iäkäs, hänen olemuksessaan oli luonnoton, jäinen ja murskaava voima. Hänen katseensa ei ollut surullinen tai armahtava, vaan siinä paloi se sama armoton viha, jolla hän oli vuosikymmeniä piiskannut kansaa parannukseen.
– Tämä on se luola, johon te myytte sielunne, Laestadius lausui matalalla, huoneen yli kantautuvalla äänellä, joka sai kapakkaväen hiljenemään täysin.
Kapakan pitäjä yritti astua tiskin takaa esiin, naurahtaa hermostuneesti ja sanoa, että kyseessä oli vain liiketoiminta, mutta hän ei ehtinyt edes aloittaa.
Laestadius ei tullut neuvottelemaan. Hän nosti kätensä ja iski valtavalla voimalla kohti kapakan massiivista puutiskiä. Puu halkesi kertaheitolla kahtia hirvittävällä rysäyksellä. Ennen kuin pitäjä ehti reagoida, Laestadius tarttui häntä rinnuksista, nosti ilmaan ja heitti hänet suoraan läpi vastakkaisen ikkunan lumiseen hankeen.
Koko kapakka oli vaarassa paljastaa sen, mitä koneisto ei saanut sietää: sen omat johtajat olivat syvällä pohjalla. Laestadius kääntyi ympäri, kaatoi kasan öljylamppuja lattialle ja heitti palavan tulitikun maahan.
Katsellessaan liekkien leviämistä nopeasti pitkin kuivia hirsiseiniä, Laestadius tarttui sekaisin horjuvaa Raattamaata niskasta kiinni ja raahasi hänet ulos pakkaseen. Seisoessaan tuhoisan tulimeren äärellä, kun kapakka paloi kirkkaana soihtuna Pajalan yössä, Laestadius varmisti sen, minkä koneisto teki aina: jäljet peitettiin, todisteet poltettiin tuhkaksi, ja kulissit pakotettiin pysymään pystyssä – vaikka itse profeetta olisi rypenyt viinassa pohjaa myöten.
Ovi tempaistiin auki, ja sisään astui Juhani Raattamaa.
Profeetan ja patriarkan arvokas ja kurinalainen julkisivu oli poissa. Raattamaa oli aivan kaatokännissä; hänen pitkä takkinsa oli ryppyinen, musta hattu oli vinossa päässä, ja hänen silmänsä harhailivat sekaisin. Hän horjahti suoraan kapakan tiskille, löi nyrkkinsä puuta vasten ja alkoi huutaa sekavia, karkeita herjauksia samalla kun hän vaati lisää viinaa pullojen kätköistä. Kapakkavierasjoukko hiljaiseni hetkeksi tuijottamaan herätyksen johtajaa, joka nyt ryyppäsi avoimesti samassa mudassa, jota hän oli saarnatuolista tuominnut.
Mutta Raattamaa ei ollut tullut yksin.
Kapakan ovi potkaistiin uudelleen auki, tällä kertaa hitaasti ja raskaasti. Sisään astui Lars Levi Laestadius itse. Vaikka perustaja oli jo iäkäs, hänen olemuksessaan oli luonnoton, jäinen ja murskaava voima. Hänen katseensa ei ollut surullinen tai armahtava, vaan siinä paloi se sama armoton viha, jolla hän oli vuosikymmeniä piiskannut kansaa parannukseen.
– Tämä on se luola, johon te myytte sielunne, Laestadius lausui matalalla, huoneen yli kantautuvalla äänellä, joka sai kapakkaväen hiljenemään täysin.
Kapakan pitäjä yritti astua tiskin takaa esiin, naurahtaa hermostuneesti ja sanoa, että kyseessä oli vain liiketoiminta, mutta hän ei ehtinyt edes aloittaa.
Laestadius ei tullut neuvottelemaan. Hän nosti kätensä ja iski valtavalla voimalla kohti kapakan massiivista puutiskiä. Puu halkesi kertaheitolla kahtia hirvittävällä rysäyksellä. Ennen kuin pitäjä ehti reagoida, Laestadius tarttui häntä rinnuksista, nosti ilmaan ja heitti hänet suoraan läpi vastakkaisen ikkunan lumiseen hankeen.
Koko kapakka oli vaarassa paljastaa sen, mitä koneisto ei saanut sietää: sen omat johtajat olivat syvällä pohjalla. Laestadius kääntyi ympäri, kaatoi kasan öljylamppuja lattialle ja heitti palavan tulitikun maahan.
Katsellessaan liekkien leviämistä nopeasti pitkin kuivia hirsiseiniä, Laestadius tarttui sekaisin horjuvaa Raattamaata niskasta kiinni ja raahasi hänet ulos pakkaseen. Seisoessaan tuhoisan tulimeren äärellä, kun kapakka paloi kirkkaana soihtuna Pajalan yössä, Laestadius varmisti sen, minkä koneisto teki aina: jäljet peitettiin, todisteet poltettiin tuhkaksi, ja kulissit pakotettiin pysymään pystyssä – vaikka itse profeetta olisi rypenyt viinassa pohjaa myöten.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.