Hei!
Tahdon kertoa teille oman tarinani. Olen ollut kiusattu ja voin kertoa että toivoa on.
Kaikki alkoi siitä, kun minä iloisena tyttönä menin ala-asteelle. Siellä minut ensimmäiseltä luokalta lähtien sysättiin syrjään. Homma alkoi siitä, että ei lainattu ensin teroitinta, sitten väitettiin, että minä haisen, sitten tönittiin jonoissa ja muutenkin ilkuttiin.
Homma jatkui ekan tokan ja kolmannen samaan tahtiin. Välillä minulla oli joitain ystäviä, mutta luokallani oli aina muutama, jotka eivät pitäneet minusta ja täten yrittivät mollata ja saada minut tuntemaan itseni alemmaksi.
Itse olin iloinen, kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva tyttönen (leikin myös nuorempien kanssa), mutta silti minusta puhuttiin pahaa, välillä tönittiin ja oltiin ilkeitäkin. Joskus jotain pientä fyysistäkin väkivaltaa esiintyi. Lähinnä kuitenkin henkistä ahdistamista ja syrjään sysäämistä ja semmoista pilkkaamista.
Koko kiusaaminen oli ikäänkuin aaltomaista. Välillä todella pahaa ja sitten välillä taas koko tilanne rauhoittui.
Viitosella ja kuutosella odottelin yläasteelle pääsyä ja sitä että pääsisin pienestä kyläkoulusta isompaan yläasteeseen. No nämä samat vanhat ala-asteelaiset seurasivat minua tietenkin yläasteella ja kertoivat kaikille, että minun kanssa ei kannata olla tekemisissä.
Siinä meni sitten yläastekin ihan pieleen. Uskon, että syynä kiusaamiseeni oli se, että muutama näistä lapsista (he itse olivat loisto-oppilaita koulussa, nämä kiusaajat siis) olivat kateellisia minulle. Lähinnä siksi, että isäni on ulkomaalainen ja saatoin vierailla montakin kertaa vuodessa ulkomailla, kun nämä muut luokkalaiseni matkustivat vaan Suomessa. (En tietenkään kerskunut matkustuksillani, en tee sitä vieläkään)
Yritin olla mahdollisimman normaali tyttö, halusin paljon kavereita, mutta niin ei ikinä käynyt. Vielä lukioaikoinani olin hieman syrjäytynyt, löysin kuitenkin joitan ystäviä joiden kanssa sain välituntini vietettyä.
Ammattikorkean aikaan minulla on alkanut oma elämä. Olen saanut vihdoin kunnollisia ystäviä, harrastan useaa urheilulajia ja yhdessä olen jopa melkein sm-tasolla. Nyt kun näen kiusaajiani jossain, niin ensimmäisenä pintaan tulee semmonen inho ja kysymys: "Miksi?"
Olen antanut heille anteeksi, enkä jaksa enää katkeroitua, mutta en voisi olla heidänlaistensa kanssa missään tekemisissä, sillä pelkään, että he tekisivät kaiken vielä uudestaan.
Tahdon tällä omalla elämäntarinallani kertoa, että kiusaamisesta voi ja tulee selviämään. Usein kiusatuista tulee jotain suurta ja sillä tavalla näytämme kiusaajille "närhen munat"
Tsemppiä kaikille kiusatuille. Kiusaajille semmoinen sana, että lopettakaa. KIUSAAMINEN TUNTUU TODELLA PAHALTA, ja se jättää pahat arvet sieluun. Kärsin vieläkin siitä.
Myös kiusaajat voivat hakea apua, sillä heillä saattaa usein itsellää olla huonot kotiolot ja täten paha olla :) Itse kiusattuna en ole hakenut apua, mutta olen puhunut asiasta paljon ja urheilun kautta olen saanut pahaa oloa pois purettua.
Tsemppiä kaikille
Niin ja työpaikkakiusaamisestakin tulee puhua avoimesti. Se ei saa olla tabu.
Minulle voi mailata, voin antaa vertaisapua sen mitä kerkeän. Sähköpostiosoitteeni: [email protected]
Tahdon kertoa teille oman tarinani. Olen ollut kiusattu ja voin kertoa että toivoa on.
Kaikki alkoi siitä, kun minä iloisena tyttönä menin ala-asteelle. Siellä minut ensimmäiseltä luokalta lähtien sysättiin syrjään. Homma alkoi siitä, että ei lainattu ensin teroitinta, sitten väitettiin, että minä haisen, sitten tönittiin jonoissa ja muutenkin ilkuttiin.
Homma jatkui ekan tokan ja kolmannen samaan tahtiin. Välillä minulla oli joitain ystäviä, mutta luokallani oli aina muutama, jotka eivät pitäneet minusta ja täten yrittivät mollata ja saada minut tuntemaan itseni alemmaksi.
Itse olin iloinen, kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeentuleva tyttönen (leikin myös nuorempien kanssa), mutta silti minusta puhuttiin pahaa, välillä tönittiin ja oltiin ilkeitäkin. Joskus jotain pientä fyysistäkin väkivaltaa esiintyi. Lähinnä kuitenkin henkistä ahdistamista ja syrjään sysäämistä ja semmoista pilkkaamista.
Koko kiusaaminen oli ikäänkuin aaltomaista. Välillä todella pahaa ja sitten välillä taas koko tilanne rauhoittui.
Viitosella ja kuutosella odottelin yläasteelle pääsyä ja sitä että pääsisin pienestä kyläkoulusta isompaan yläasteeseen. No nämä samat vanhat ala-asteelaiset seurasivat minua tietenkin yläasteella ja kertoivat kaikille, että minun kanssa ei kannata olla tekemisissä.
Siinä meni sitten yläastekin ihan pieleen. Uskon, että syynä kiusaamiseeni oli se, että muutama näistä lapsista (he itse olivat loisto-oppilaita koulussa, nämä kiusaajat siis) olivat kateellisia minulle. Lähinnä siksi, että isäni on ulkomaalainen ja saatoin vierailla montakin kertaa vuodessa ulkomailla, kun nämä muut luokkalaiseni matkustivat vaan Suomessa. (En tietenkään kerskunut matkustuksillani, en tee sitä vieläkään)
Yritin olla mahdollisimman normaali tyttö, halusin paljon kavereita, mutta niin ei ikinä käynyt. Vielä lukioaikoinani olin hieman syrjäytynyt, löysin kuitenkin joitan ystäviä joiden kanssa sain välituntini vietettyä.
Ammattikorkean aikaan minulla on alkanut oma elämä. Olen saanut vihdoin kunnollisia ystäviä, harrastan useaa urheilulajia ja yhdessä olen jopa melkein sm-tasolla. Nyt kun näen kiusaajiani jossain, niin ensimmäisenä pintaan tulee semmonen inho ja kysymys: "Miksi?"
Olen antanut heille anteeksi, enkä jaksa enää katkeroitua, mutta en voisi olla heidänlaistensa kanssa missään tekemisissä, sillä pelkään, että he tekisivät kaiken vielä uudestaan.
Tahdon tällä omalla elämäntarinallani kertoa, että kiusaamisesta voi ja tulee selviämään. Usein kiusatuista tulee jotain suurta ja sillä tavalla näytämme kiusaajille "närhen munat"
Tsemppiä kaikille kiusatuille. Kiusaajille semmoinen sana, että lopettakaa. KIUSAAMINEN TUNTUU TODELLA PAHALTA, ja se jättää pahat arvet sieluun. Kärsin vieläkin siitä.
Myös kiusaajat voivat hakea apua, sillä heillä saattaa usein itsellää olla huonot kotiolot ja täten paha olla :) Itse kiusattuna en ole hakenut apua, mutta olen puhunut asiasta paljon ja urheilun kautta olen saanut pahaa oloa pois purettua.
Tsemppiä kaikille
Niin ja työpaikkakiusaamisestakin tulee puhua avoimesti. Se ei saa olla tabu.
Minulle voi mailata, voin antaa vertaisapua sen mitä kerkeän. Sähköpostiosoitteeni: [email protected]
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minun tapauksessani kiusaaminen on ollut lähinnä henkistä (syrjintää, porukan ulkopuolelle jättämistä etc.) ala-asteella ja yhdessä ammattikoulussa pääkaupunki seudulla, koska oma kehitykseni on alempana kuin niin sanotun "normaalin" ihmisen.
Kiusaajat kiusaavat koska se on hauskaa. Toisen kustannuksella pilailu nyt on jostain syystä parasta viihdettä. Jos televisiossa lihava mies kaatuu ja alkaa vyöryä mäkeä alas, eikä voi pysähtyä koska on niin lihava, niin nauratko kurkku suorana vai mietitkö että sattuikohan tuota pullukkaa?
Ei ole ihmisiä ja kiusaajia, on vain ihmisiä ja ruotsalaisia. Kiusaajat ovat tavallisia ihmisiä meidän joukossa, ei niitä pidä erotella tuntemattomaksi ja läpeensä pahaksi tahoksi. He eivät vain ole yhtä empaattisia kuin muut.
Kiusaamisesta pääsee eroon vetämällä kiusaajaa turpaan ja näin viestittämällä hänelle, että "minuahan et kiusaa!"
Pistät kunnolla sitä turpaan, ja muutaman
päivän päästä oot lähdössä mopolla / pyörällä
koulusta ja huomaat et pyöräs on paskana.
Kato perkele. Ei se siihen lopu.
Sitten joku mukava päivä se tulee 2 muun
tyypin kanssa pieksämään sut, koska se on
niin nolo, ettei suostu häviämään.
Lisää tällästä ^o)
>>>Tahdon tällä omalla elämäntarinallani kertoa, että kiusaamisesta voi ja tulee selviämään. Usein kiusatuista tulee jotain suurta ja sillä tavalla näytämme kiusaajille "närhen munat" >>>
Sinun tarinasi oli mainio, mutta ei kaikista kiusatuista tule kovinkaan suurta. Monet syrjäytyvät sosiaalisista suhteista, koska pelkäävät ettei heistä pidetä. Ihmiset kyllä hyväksyisivät heidät, mutta heidän itsetuntonsa on niin heikko että itse vetäytyvät. Muut ihmiset ajattelevat helposti ettei hän tahdo olla heidänkanssaan tekemisissä ja jättävät hänet yksin. Samalla harha että muut inhoavat minua voimistuu ex-kiusatun mielessä ja katkeruus lisääntyy.
Itse olin huonolla itsetunnolla varustettu yläasteen ysillä ja aloin parantua kunnolla vasta kun tajusin että olin itse aiheuttanut syrjäöytymistäni.
Nykyisin nautin (todella nautin =)) elämästä ja olen mieleltäni terveempi kuin koskaan. Minusta huonoitsetunto on mielenterveysongelma, koska se häiritsee sosiaalsia suhteita.
Itse jouduin yläaste-aikana kiusatuksi, mutta en pystynyt silloin puhumaan kenellekään mitään. Lukioaikana kiusaaminen jatkui lievänä, vaikka ympäristö vaihtui. Silloin sain alkavan kiusaamisen päättymään, kun ilmoitin opolle asiasta.
Koko lukion ajan olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja se on rajoittanut koulunkäyntiäni aika paljon. Välttelen välillä sosiaalisia tilanteita ja yritän jotenkin selviytyä. Onneksi terapia on hyvänä apuna tähän. Nyt on onneksi lukio loppusuoralla!
Välillä tekee mieli kostaa yläasteaikaisille kiusaajille, mutta tiedän että se ei kannata. Siitä seuraa hankaluuksia vain ja ainoastaan minulle itselle.
Täytyy vain yrittää unohtaa menneet ja aloittaa uusi elämä, jossa en enää miellytä kiusaajiani!