että niitä kaikkein rakkaimpia ei saa pitää. Tavalla tai toisella ne otetaan pois. Lopulta on ihan yksin, eikä halua/pysty ottamaan uusia ihmisiä elämäänsä. Tai siis minun elämänpolkuni on mennyt niin. Lapsenkin voi viedä ja tuhota, vaikkei henkeä riistettäisikään. Tuntuu, ettei tässä elämässä ole yhtään mitään järkeä. Eikä kukaan voi ymmärtää ja se tekee yksinäiseksi. Ja on heitä jotka ovat kokeneet vähän samanlaista, mutta asiat ovat liian kipeitä jakaa keskenään. Ehkä vaan annan mennä, mutta tuntuu ettei siinäkään kyllä olisi mitään järkeä. Millähän "verukkeella" taas jaksaisin?
Tässä elämässä olen huomannut,
Anonyymi-ap
386
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Semmoista se näyttää olevan.
Sustamusi
Mä olisin halunnut avautua sille miehelle ihan kaikesta, koska kun me keskusteltiin toisillemme silmästä silmään, tuntui kun olisin keskustellut Jumalan kanssa. Sain myös uusia näkökulmia jos mua baivas joku ja niin hänkin sai kun jutteli mulle. Mä en saa tehtyjä tekemättömäksi ja pitää olla tyytyväinen siitä, että sai kokea heräämisen, mut on tämä yksin aika rankkaa. Kun tietää et on vain yksi mies tuolla jossain joka haluaa erilaista elämää elää kuin mä jossa hän ois ollut mun rakkaimpani. Mut nyt sain tietää sen minkä takia hän kai mua välttelee. Se mua ihmetyttää kun minusta se taas oli sielua parantavaa kun sai kohdata toisen täysin omana itsenään. Siksi must on ollutkin niin kurjaa koko ajan sen jälkeen kun vaikenit, koska oli niin hyvä olla ja niin hänkin minusta on kuitenkin sanonut, että mun lähellä oli niin hyvä olla. Eipä täs järkeä ookkaan, mutta älä tee mitään tyhmää, koska ei se asioita paremmaksi muuta.
En ole ajatellut tehdä mitään peruuttamatonta. Tuntuu vaan välillä, että koetellaan liikaa. Minulle joskus muinoin sanoi eräs ystävä, että "kenellekään ei anneta enempää, mitä jaksaa kantaa". Mutta lisäsi sitten siihen, ettei tuo nyt ihan pidäkään paikkansa. Minusta on jo pitkään tuntunut, että en jaksaisi yhtään enempää kantaa. Sitä elämän tarkoitusta tosiaan miettii, kun oma työkyky on mennyt ja toimintakykykin on alentunut. Kun nukkuminen, syöminen ja lenkillä käynti alkaa olemaan isoja haasteita. Ja kuitenkaan ne ei ole niitä asioita, mitkä ne voimat on vieneet. Vaan ihan jotkut sellaiset asiat, mille ei ole mitään mahtanut. Oma osuuskin niistä asioista monesti löytyy, mutta en ole kyennyt toimimaan toisin. Jotkut on jo valmiiksi viisaita, toiset tekevät matkaa, oppiakseen. Toivottavasti se on niin, epäilen jo kaikkea, mihin ennen uskoin ✨💖